Anatoli Martšenko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Anatoli Tihonovitš Martšenko (ukr. Анато́лій Ти́хонович Ма́рченко, ven. Анато́лий Ти́хонович Ма́рченко, 23. tammikuuta 1938 Barabinsk, Neuvostoliitto – 8. joulukuuta 1986 Tšistopolin vankila, Neuvostoliitto[1]) oli vaikutusvaltainen ja tunnettu neuvostoliittolainen toisinajattelija, kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti. Hänelle myönnettiin postuumisti ensimmäinen Euroopan parlamentin Saharov-ihmisoikeuspalkinto vuonna 1988 (yhdessä Nelson Mandelan kanssa; ketään muuta ei toistaiseksi (2008) ole postuumisti palkittu).

Ukrainalaissukuinen mutta Venäjällä vaikuttanut Martšenko oli alkuperäiseltä ammatiltaan öljynporaustyöläinen, eikä hänellä ollut älymystötaustaa. Hän kuitenkin radikaalistui, alkoi kirjoittaa ja harjoittaa politiikkaa sen jälkeen, kun hänet oli nuorena vangittu tekaistujen syytteiden nojalla. Työleireillä ja vankiloissa hän paneutui opintoihin ja alkoi solmia yhteyksiä toisinajattelijoihin.[1]

Martšenko tuli tunnetuksi teoksellaan Moi pokazanija (Мои показания, Todistukseni), joka on omaelämäkerrallinen kuvaus hänen tuolloin tuoreesta vankeusajastaan neuvostoliittolaisilla työleireillä ja vankilassa. 1967 valmistunut teos levisi aluksi maan alla laittomana samizdatina Neuvostoliitossa. Teos aiheutti suuren kohun, kun se julkaistiin lännessä 1969 (esim. engl. My Testimony). Se teki lukijoille selväksi niin Neuvostoliitossa kuin ympäri maailmaa, että Neuvostoliiton vankileirit eivät olleet kadonneet Stalinin myötä.[1]

Martšenko ryhtyi toimimaan aktiivisesti myös Neuvostoliiton ihmisoikeusliikkeessä. Hän oli perustamassa Moskovan vaikutusvaltaista Helsinki-ryhmää, joka vaati Etykissä 1975 luvattujen ihmisoikeuksien kunnioittamista ja sai paljon seuraajia. Martšenko järjesti mielenosoituksia ja vetoomuksia sekä kirjoitti lukuisia avoimia kirjeitä. Viranomaiset ahdistelivat häntä jatkuvasti ja hänet tuomittiin vankeuteen useaan kertaan. Kaiken kaikkiaan hän vietti noin 20 vuotta vankilassa ja maansisäisessä karkotuksessa. Hän oli aikansa tärkeimpiä neuvostoliittolaisia mielipidevankeja.[1]

Martšenko sairastui aivokalvontulehdukseen ja kun se jäi hoitamatta, hän kuuroutui. Martšenko kuoli kuudennen vankeuskautensa aikana Tšistopolin vankilan sairaalassa 48-vuotiaana yli kolmen kuukauden syömälakon jälkeen, jolla hän pyrki kaikkien mielipidevankien vapauttamiseen Neuvostoliitossa[1]. Hänen kuolemansa johti kansainväliseen vastalauseiden myrskyyn, joka oli keskeisiä syitä sille, että silloinen NKP:n pääsihteeri Mihail Gorbatšov vapautti viikon kuluttua Andrei Saharovin, joka palasi Moskovaan riemusaatossa. Tammikuun puolella Gorbatšov antoi 1987 määräyksen vapauttaa poliittisia vankeja suuressa mittakaavassa.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Kaija Virta, Kuuro mies huusi tarpeeksi kovaa, Hs.fi 29.2.2012 viitattu 29.2.2012