Zapadnikit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Zapadnikit (ven. Зáпадник, zapadnik) olivat 1800-luvun venäläisiä kirjailijoita ja ajattelijoita, jotka vastustivat venäläisen perinteellisen ortodoksisen kulttuurin romantisoivaa ihailua eli slavofiliaa. Zapadnikit eivät olleet yhtenäinen ryhmä. He pitivät Venäjän kulttuuria takapajuisena ja kannattivat läntisten vaikutteiden tuomista maahan sen kehittämiseksi.

Venäjän aatehistorialle on jatkuvasti ollut ominaista läntisten ja perinteisten venäläisten kulttuurielementtien taistelu. Zapadnikit muodostivat epäyhtenäisen ryhmän, joiden keskeinen idea oli tsaari Pietari Suuren aloittaman maan modernisoimisen vaaliminen. Heillä oli aluksi enemmän vaikutusvaltaa senaatissa, Pyhässä synodissa ja paikallishallintoa edustavissa semstvoissa kuin kilpailijoillaan slavofiileilla.[1]

Zapadnikeilla oli myös halua kirkkojen yhdistämiseen tai ainakin ortodoksisuuden ja roomalaiskatolisuuden lähentämiseen, mikkä oli slavofiileille kauhistus: heidän mielestään Länsi-Eurooppa saattoi pelastua vain idän avulla. Valtion suhteen zapadnikit halusivat alhaalta tapahtuvaa uudistamista esimerkiksi semstvojen avulla , kun slavofiilien mielestä uudistusten piti tulla ylhäältä annettuina.

Zapadnikkeihin luetaan enemmän tai vähemmän sitoutuneina sellaisia nimiä kuin liberaalit filosofit Vladimir Solovjov ja Boris Tšitšerin, lehtimiehet Vissarion Belinski, Jevgeni Korf ja Pjotr Tšaadajev, sosialistit Nikolai Tšernyševski ja Pavel Annenkov sekä joukoittain taiteilijoita.

Zapadnikkien vaikutusvallan väheneminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slavofiilit pääsivät hallitsevaan asemaan Aleksanteri II:n aikana, jolloin Moskovskije Vedomosti -lehti ja sen päätoimittaja Mihail Katkov käyttivät Puolan kapinaa 1863 hyväkseen slavofiilisten henkilöiden nimittämisessä ministeriöiden johtoon. Samalla heräsi heimoaate, jonka perusteella veljeskansat kuten bulgaarit ja serbit tuli vapauttaa Osmanien ikeestä, mikä johti sittemmin muun muassa Balkanin sotaan ja mahdollisesti osasyynä jopa tsaarinvallan kukistumiseen.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Alfred von Hedenström: ”Venäjän valtakunta Aleksanteri II:n hallituksen lopussa”, Venäjän historia 1878–1918, s. 32–40. suom. V. Malinen. Helsinki: Otava, 1922.