Slavofilia
Slavofilia (ven. Славянофильство, Slavjanofilstvo) tai slavofiilit oli Venäjän 1800-luvun älymystön aatesuuntaus, joka korosti slaavilaisuuden merkitystä. Se oli osa filosofian romanttista liikettä.[1][2][3]
Pjotr Tšaadajevin filosofisten kirjeiden julkaiseminen käynnisti Venäjällä älymystön kesken käydyn keskustelun kansallisesta identiteetistä. Keskustelu käynnistyi kahden vastakkaisen näkemyksen kannattajien slavofiilien ja zapadnikien välillä, mitä seurasi Venäjän historiallista tietä käsittelevien kirjoitusten tulva. Osapuolten toisistaan käyttämät nimitykset olivat alun perin halventavia.[3]
Slavofiilien mielestä Venäjän tulevan kehityksen tuli pohjautua maan varhaishistoriaan perustuviin arvoihin ja instituutioihin. Slavofiilien liike syntyi 1830-luvulla Venäjän opiskelijapiireissä, joita innoitti saksalainen filosofia. Slavofiilien ajatuksiin vaikuttivat etenkin G. W. F. Hegel, Friedrich von Schelling ja Johann Gottlieb Fichte. Venäläisiä kiehtoivat Hegelin käsitys historiasta valtavana virtana, jonka kulkuun yksilöt eivät voi vaikuttaa, Schellingin luonnonfilosofia, jonka mukaan kaikki pienimmästä hiukkasesta ihmiseen ja kansakuntaan muodostaa elimellisen kokonaisuuden, ja Fichten väite kansan jumalallisen tietouden saavuttamisesta vasta omien erityispiirteidensä mukaan kehittyneenä ja muovautuneena. Slavofiilien tärkein keskus oli Moskova, ja liike houkutteli pariinsa varakkaita, korkeasti koulutettuja ja paljon matkustelleita vanhan aristokratian jäseniä. Sen johtohahmoihin kuuluivat Aleksei Homjakov, Konstantin Aksakov, Ivan Aksakov, veljekset Ivan ja Pjotr Kirejevski sekä Juri Samarin. Heidän kiinnostuksen kohteinaan olivat filosofia, historia, teologia, kielitiede ja kansanperinne. Kaikkia yhdisti näkemys, että Venäjän ei tulisi ottaa mallia läntisestä Euroopasta, vaan maan kehityksen ja nykyaikaistamisen tulisi määräytyä sen oman luonteen ja historian pohjalta.[2][3]
Slavofiilit katsoivat, että roomalaiskatolisen ja protestanttisen uskon omaksunut Länsi-Eurooppa oli moraalisessa haaksirikossa. Länsi-Euroopan poliittiset ja taloudelliset instituutiot eli perustuslaillinen hallinto ja kapitalismi perustuivat heidän mukaansa hataralle arvopohjalle. Venäjän kansa puolestaan noudatti Venäjän ortodoksista uskoa, ja slavofiilien mielestä Venäjän kansa oli yhteisen uskonsa ja kirkkonsa kautta yhdistynyt "kristilliseen yhteisöön", jota määrittivät luonnolliset, harmoniset ihmissuhteet.[2]
Slavofiilien mukaan Venäjän maaseutuväestö oli luonteeltaan turmeltumaton kristillinen yhteisö. Slavofiilit uskoivat myös, että itsevaltainen hallintomuoto sopisi parhaiten hengellisesti yhtenäiselle kansalle. Slavofiilit katsoivatkin, että kun Venäjälle olisi kehittynyt "kristillisen yhteisön" mallin mukaisesti järjestetty yhteiskunta, olisi Venäjän tehtävänä parantaa länsimaat rappiotilasta palauttamalla sinne takaisin henkiset arvot, jotka korvaisivat sieluttomat rationalismin, materialismin ja individualismin.[2]
Slavofiilien mielestä 1800-luvun alkupuolen Venäjä ei vastannut heidän ihannekuvaansa. Heidän mukaansa Pietari Suuri oli pilannut Venäjän länsimaista omaksumillaan uudistuksilla. Näin hän oli lyönyt kiilan aateliston ja talonpoikien välille ja horjuttanut luonnollisia sosiaalisia suhteita. Slavofiilit halveksivat Pietari Suuren aikana organisoidun valtion byrokratiaa ja hänen kirkkoa koskevia uudistuksiaan, jotka olivat slavofiilien mielestä heikentäneet kirkon hengellistä auktoriteettia.[2]
Slavofiilit pyrkivät palauttamaan itsevaltiuden ja kirkon arvovallan ja vaativat siksi laajoja uudistuksia, kuten maaorjien vapauttamista, byrokratian supistamista, laajaa sananvapautta sekä koko kansaa edustavan, vanhaa Zemski soboria muistuttavan säätykokouksen perustamista.[2]
Slavofiilien näkemykset muistuttivat joiltakin osin Venäjän valtiovallan virallista, kansallismielistä narodnost-oppia, joka korosti Venäjän kansan ylivertaista luonnetta. Siitä huolimatta tsaari Nikolai I vastusti slavofiilien Venäjän hallintovaltaan kohdistuvaa kritiikkiä. Viranomaiset kielsivät slavofiilien lehden ja pyrkivät tukahduttamaan liikkeen. Slavofiilejä vastustivat myös länsimieliset älymystön edustajat eli zapadnikit. Zapadnikkien mielestä Venäjän tuli seurata länsimaista modernisaatiomallia ja omaksua itsevaltiuden sijaan perustuslaillinen hallinto.[2]
Slavofiilit olivat aktiivisimmillaan 1840–1850-luvuilla. Krimin sodan, liikkeen johtohahmojen kuolemien sekä tsaari Aleksanteri II:n 1860-luvun uudistusten jälkeen liike alkoi taantua. Äärinationalistit, panslavistit ja vallankumoukselliset populistit eli narodnikit omaksuivat joitakin slavofiilien ajatuksia. Slavofiilit vaikuttivat lisäksi myös eri tieteenaloihin, erityisesti teologiaan sekä Venäjän historian ja kansanperinteen tutkimukseen.[2]
Noin 1870-luvulla eräs slavofilian suunta kehittyi erityisen vanhoilliseksi ja siihen kytkeytyi juutalaisvastaisia aineksia, ja syntyi slavofilia nimeltä potšvennitšestvo (”maaperä”), joka näkyi ortodoksikirkon johtajan Konstantin Pobedonostsevin ja tsaarien Aleksanteri II:n ja Nikolain II:n politiikassa.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Annukka Aikio ja Rauni Vornanen: Uusi sivistyssanakirja. Kustannusosakeyhtiö Otava 1993. ISBN 951-1-11365-8.