Vilho Joutsenlahti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vilho Joutsenlahti (vuoteen 1905 Paavola, 29. maaliskuuta 1884 Virolahti – 18. syyskuuta 1943 Helsinki) oli suomalainen juristi.[1] Hän tuli sisällissodan jälkeen tunnetuksi työväenliikkeen asianajajana, joka hoiti muun muassa 1920–1930-lukujen poliittisia oikeudenkäyntejä.

Varhaisvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sahanomistajan perheeseen syntynyt Joutsenlahti kirjoitti ylioppilaaksi Haminan Suomalaisesta yksityisestä yhteiskoulusta keväällä 1905. Hän sisäänkirjoittautui Keisarillisen Aleksanterin-Yliopistoon, Helsingissä 5.6.1905. Wiipurilaisen Osakunnan ja Lainopillisen Tiedekunnan jäseneksi. (lähde: opintokirja) Hän suoritti oikeustutkinnon Helsingin yliopistossa 1915.[1] Ennen mittavaa lakimiesuraansa hän ehti toimia Viipurin ja Uudenmaan nimismiehenä. Hän työskenteli Viipurin lääninhallituksen lääninkonttoristina 22.4.1907–1915 ja toimi auskultanttina Viipurin hovioikeudessa vuodesta 1915 lähtien.[2][3] 1917 hän osti Väinö Hakkilan lakiasiantoimiston Heikinkadulta. Myöhemmin hänellä oli myös Helsingissä yhteinen asianajotoimisto Johan Helon kanssa.[4]

Joutsenlahti oli jo opiskeluvuosinaan suurlakon jälkeen mukana Ylioppilaiden Sosialidemokraattisen Yhdistyksen toiminnassa.[5] Helmikuun vallankumouksen jälkeen keväällä 1917 hänet valittiin kansankokouksessa Viipurin poliisimestariksi.[6]

Tärkeimmät työt asianajajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hänen ylivoimaisesti tärkein voittonsa korkeimmassa oikeudessa oli Ilma Lindgrenin marjanpoiminta-oikeudenkäynti, joka lopulta johti korkeimman oikeuden ennakkopäätökseen, joka mahdollisti Suomalaisille jokamiehenoikeudet. Vuonna 1920, maan itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen, Suomen korkein oikeus käsitteli Ilma Lindgrenin valituksen siitä, että maanomistaja oli estänyt hänmtä käyttämästä jokaisenoikeutta. Lindgren voitti viisi ja puoli vuotta kestäneen kiistan. Lehdistö huomioi oikeuden päätöksen ja levitti uutisen ympäri maata: ”korkeimman oikeuden mielestä marjojen poimiminen toisen maalta ei ole rangaistawa teko”, ”Huomattava ennakkopäätös”, ”Tärkeä ennakkopäätös korkeimmasta oikeudesta”, ”Tärkeä köyhien etujen mukainen päätös korkeimmasta oikeudesta”.[7] Asianajajien merkitys Ilma Lindgrenin tapauksessa oli erittäin suuri. Oli ratkaisevaa, että hän sai ammattilaiset avukseen siinä vaiheessa, kun oli maallikkoavustajan avustamana jo kahdesti hävinnyt. Oikeustaistelun alkuvaiheessa Lindgrenillä ei siis ollut koulutettua juristia apunaan. Kun hovioikeus antoi kielteisen päätöksen, Lindgren haki apua Viipurista. Valituksen senaattiin (korkein oikeus 1918) laati varatuomari Juho Puha ja korkeimmassa oikeudessa Lindgreniä avusti hovioikeuden auskultantti Vilho Joutsenlahti. Vuonna 1917 miehillä oli yhteinen asianajotoimisto Viipurin Punaisenlähteentorilla.

Kun Ilma Lindgren maaliskuussa 1917 tarvitsi asianajajaa, hän näki Joutsenlahden ilmoituksen. Toimisto mainosti sekä porvarillisessa Karjala-lehdessä että sosialidemokraattien Työ-lehdessä. Toimiston asianajajista Juho Puha osallistui 1918 sotaan valkoisten puolella ja toimi suojeluskuntaliikkeessä. Vilho Joutsenlahti taas muutti Helsinkiin ja miesten tiet erosivat. Ilma Lindgrenin auttaminen jäi hänen kontolleen, koska hän omisti lakiasiantoimiston ja sen asiakkuudet. Jos Vilho olisi kuollut, kun oikeusprosessi oli kesken, koko juttu olisi varmaankin rauennut tai päättynyt toisin. Hän ajoi oikeudenkäynnin tarmokkaasti maaliin, ja ilmeisesti vieläpä ilman korvausta. Oikeustapaus kulkee läpi Suurruhtinaskunnan ajasta itsenäiseen Suomeen, ja muutti Suomen perustuslakia. Oikeustapaus on kansainvälisesti merkittävä, koska jokaisen oikeudet ovat Suomessa ainutlaatuisia, sillä niille on vertailukohtia lähinnä muista Pohjoismaista, vaikkakin oikeudet ovat rajatumpia niissäkin. Kansainvälisesti tarkasteltuna jokaisen oikeuksia voidaan pitää harvinaislaatuisina. On hyvä muistaa, että jokaisen oikeuksien vastapainona on vastuu toiminnan asianmukaisuudesta.

Vilho Joutsenlahti ilmoitti keväällä 1918 olevansa tarvittaessa käytettävissä Algot Untolan (Maiju Lassilan) puolustusasianjajaksi. Sen hän kertoi Kerttu-Liisa Räisäselle, joka oli Yrjö Räisäsen (Sasu Punaisen) vaimo. [8]

Toivo Antikaisen oikeudenkäynti vuonna 1936 Helsingin keskusvankilassa. Antikainen kuvassa keskellä, selin kameraan.[9]

Joutsenlahti toimi syytettyjen avustajana muun muassa kansanedustaja Antti Mikkolan murhaoikeudenkäynnissä[10] ja vuosien 1922–1923 suuressa kommunistijutussa[11]. Ruotsalainen työväen puolustusasianajajana profiloitunut Georg Branting osallistui oikeudenkäyntiin ja kirjoitti siitä myöhemmin kirjan Oikeudenkäyttö Suomessa. Teoksessa Branting kuvaa Vilho Joutsenlahtea: ”– – V. Joutsenlahti, puolueista riippumaton lakimies, jolla oli rohkeutta olla välittämättä Suomen porvariston ykskantaisesta mielipiteestä ja ottaa syytettyjen asian ajaakseen.”[12] 1920 hän avusti työmies Uno Säilää oikeudessa [13].Hän toimi asianajajana rauhanjulistajien jutussa ja Toivo Antikaisen kansainvälistäkin huomiota herättäneessä oikeudenkäynnissä 1935.[14] Lisäksi hän oli avustajana muun muassa Sven Ture Janssonin ja Harry Vehmaksen puoskarioikeudenkäynnissä[15] sekä neuvostoliittolaisen diplomaatin Suren Erzinkjanin petosoikeudenkäynnissä.[16] Tuomari Joutsenlahti edusti Martta Sirenin kuolemantapauksessa hänen äitiänsä.[17] Joutsenlahti edusti kansanedustajia Eino Pekkalaa ja Jalmari Rötköä oikeudenkäynnissä, jossa syytettyinä olivat heidän Lapuan liikkeeseen kuuluneet sieppaajansa.[18] Myös "Keravan pakin" oikeusjuttu kuului Vilhon ansioluetteloon. [19]

Vilho Joutsenlahti on ollut myös aktiivinen teatterimies. Hän istui 15 vuotta Kansan Näyttämön, myöhemmän Kansan teatterin johtokunnassa, siellä hän tututustui ja ystävystyi mm. Miina Sillanpään ja Mia Backmanin kanssa. Vilho Joutsenlahti on entinen kansanedustaja ja eduskunnan 2. varapuhemiehen Anssi Joutsenlahden ja runoilija Jouko Joutsenlahden isosetä.[20]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b 29904. Joutsenlahti, Wilho (PDF) (s. 84) Ylioppilasmatrikkeli 1905–1907. Helsingin yliopisto. Viitattu 29.6.2023.
  2. ↑ Lääninhallitus. Karjala, 27.4.1907, nro 96, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.6.2023.
  3. ↑ Viipurin hovioikeus. Wiipuri, 24.4.1915, nro 93, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.6.2023.
  4. ↑ Asianajotoimisto Helo & Joutsenlahti. Työväen musiikkilehti, 1931, nro 1, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.6.2023.
  5. ↑ Paavolainen , Jaakko: Nuori Tanner : menestyvä sosialisti. Elämäkerta vuoteen 1911, s. 301–302. Väinö Tannerin elämäkerta 1. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30325-8-2.
  6. ↑ Pikku-Seukon pakinoita. Karjala-Inkeri, 2.2.1939, nro 5, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.6.2023.
  7. ↑ Huttunen, Anu, FM Suunnittelija, Suomen Metsämuseo Lusto 2021–2022: Anu Huttunen -NAINEN, JOKA MUUTTI TULEVAISUUTTA – Ilma Lindgren jokamiehenoikeuksien tienraivaajana VUOSILUSTO 14 - METSÄT JA TULEVAISUUS. 2022. Suomen Metsämuseo Lusto ja Metsähistorian Seura, Punkaharju. Viitattu 17.9.2023.
  8. ↑ Veikko Huuska: Kirjailija Irmari Rantamalan viimeiset kirjeet ja viimeiset elinpäivät 1918 Uusi Suomi Puheenvuoro. 7.5.2018. Viitattu 19.9.2023.
  9. ↑ kuvaaja Aarne Pietinen Oy: Toivo Antikaisen oikeudenkäyntiä Helsingin keskusvankilassa; Antikainen istuu selin kameraan www.finna.fi. Viitattu 31.1.2020.
  10. ↑ Kansanedustaja Antti Mikkolan murha. Iltalehti, 21.2.1922, nro 43, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.6.2023.
  11. ↑ Kimmo Lehtimäki: Mielipide - Vuodelta 1923 on Suomessa muisteltavaa 13.7.2023. Suomen Kuvalehti. Viitattu 17.9.2023.
  12. ↑ Branting, Georg: Oikeudenkäyttö Suomessa : muutamia asiakirjoja selityksineen, s. 75. Helsinki: Työ, 1925. Teoksen verkkoversio (PDF).
  13. ↑ 22.12.1920 Vapaa Sana no 261, s. 6 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 4.10.2023.
  14. ↑ Punakomentaja Antikainen oikeudessa. Helsingin Sanomat, 27.3.1935, nro 83, s. 5, 8. Kansalliskirjasto. Viitattu 19.6.2023.
  15. ↑ Reumatism, struma, kronisk lungkatarr, kronisk huvudvärk, förstorade hjärtan – allt botat med ordets makt. Arbetarbladet, 19.5.1926, nro 58, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.6.2023.
  16. ↑ Ersinkian-juttu. Helsingin Sanomat, 23.7.1930, nro 194, s. 7. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.6.2023.
  17. ↑ 8.6.1928 Aamulehti no 155, s. 6 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 2.10.2023.
  18. ↑ Ed. Pakkalan ja Rötkön kyyditys. Helsingin Sanomat, 19.4.1931, nro 105, s. 11. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.6.2023.
  19. ↑ 29.1.1937 Aamulehti no 27, s. 7 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 18.10.2023.
  20. ↑ Lakimies Vilho Joutsenlahti (Paavola) 15.11.1922. Geni. Viitattu 29.6.2023.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vilho_Joutsenlahti&oldid=22100018”