Vanhahegeliläisyys

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Vanhahegeliläiset eli oikeistohegeliläiset olivat saksalaisen filosofin G. W. F. Hegelin seuraajia, jotka kehittivät hänen ajatteluaan poliittisesti ja uskonnollisesti konservatiiviseen suuntaan. Vanhahegeliläiset asetetaan usein nuorhegeliläisiä eli vasemmistohegeliläisiä vastaan. Nuorhegeliläiset tulkitsivat Hegelin filosofian niin, että sen saattoi katsoa tukevan uudistusvaatimuksia politiikassa ja uskonnossa.

Hegeliläisen oikeiston idealismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hegelin historisismin mukaan sekä aatteita että kansakuntia voitiin ymmärtää vain ymmärtämällä niiden historia. Hegel oli koko elämänsä oikeaoppinen Preussin luterilaisen kirkon jäsen. Hän kiinnitti paljon huomiota Absoluuttiin, joka oli hänen nimityksensä olemassaolon perustalle, jota hänen filosofiansa hyödynsi oikeuttamaan uskon Jumalaan.

Oikeusfilosofiassaan Hegel kirjoitti:

»Valtio on substantiaalisen tahdon todellisuutena, joka sillä on yleisyyteen kohonneessa erityisessä itsetajunnassa, sinänsä ja itselleen järjellinen. Tämä substantiaalinen ykseys on absoluuttista liikkumatonta itsetarkoitusta, jossa vapaus saavuttaa korkeimman oikeutensa. Vastaavasti tällä absoluuttisella tarkoitusperällä on korkein oikeus yksilöitä kohtaan, joiden ylin velvollisuus on olla valtion jäsen.»
(Hegel: Oikeusfilosofia, kolmas jakso, ”Valtio”, 258 §[1])

Hegeliläinen oikeisto laajensi Hegelin valtiojohtoista eli statistista käsitystä, pitäen sitä vakiintuneen poliittisen järjestelmän ja oikeaoppisen uskonnon hyväksyntänä. Hegelin historisismin saattoi katsoa hyväksyvän nykyaikaisten instituutioiden välttämättömyyden: kansakunta oli ideaali, joka oli olemassa hegeliläisessä idealismissa sen kansan yläpuolella ja ympärillä, josta se koostui. Poliittisten muutosten vaatiminen oli hyökkäys tätä ideaalia tai kansallisvaltiota vastaan. Vanhahegeliläiset uskoivat, että kehittyneet eurooppalaiset yhteiskunnat, sellaisina kuin ne olivat olemassa 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla, olivat kaiken yhteiskunnallisen kehityksen huippu, siihenastisen historiallisen dialektisen prosessin tuote. Suurin osa vanhahegeliläisistä ylisti Preussin valtiota itseään. Sillä oli laaja julkinen hallinto ja hyvät yliopistot, ja se oli teollistunut ja sen työllisyysaste oli hyvä. Näin se näyttäytyi kehityksen huippuna ja Zeitgeistin korkeimpana ilmentymänä.

Monilla hegeliläisen oikeiston jäsenillä oli huomattava ura yliopistoissa tai kirkossa. Koulukuntana vanhahegeliläisyys liittyi läheisesti Berliinin yliopistoon, ja monilla sen jäsenillä oli filosofian tai teologian oppituoli yliopistossa. Vanhahegeliläisyys on jäänyt paljossa nuorhegeliläisyyden, jota edustivat muun muassa Bruno Bauer ja Karl Marx, varjoon. Se jätti jälkensä ennen kaikkea teologiaan, jossa vanhahegeliläisten pyrkimyksillä ei ollut aiottua vaikutusta tukea ajatusta uskon välttämättömyydestä historian tuotteena; sen sijaan he olivat kehittämässä raamattukritiikkiä, joka osoitti kunkin aikakauden vaikutuksen kristinuskon kehitykseen.

Vanhahegeliläisiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filosofeja, jotka voidaan lukea vanhahegeliläisiin, olivat mm.:

Muita ajattelijoita ja historioitsijoita, jotka voidaan lukea vanhahegeliläisiin, tietyin varauksin:

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hegel, G. W. F.: Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet, s. 205. Johdannon laatinut Juha Manninen ja Markus Wahlberg, suomentanut ja selityksin varustanut Markus Wahlberg. Oulu: Kustannus Pohjoinen, 1994. ISBN 951-749-188-3.


Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Right Hegelians