Vaaliliitto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Vaaliliitto on kahden tai useamman puolueen tai muun ehdokaslistan vaaleja varten solmima liitto, jonka tarkoituksena on parantaa mukana olevien ryhmien asemaa siihen verrattuna, että ne toimisivat erillään.[1] Ääntenlaskennassa vaaliliiton muodostavia ryhmiä kohdellaan yhtenä ehdokaslistana. Tämä lisää niiden todennäköisyyttä saada edustajanpaikkoja, sillä yksikään käytössä oleva vaalitapa ei ole täysin suhteellinen. Erityisesti vaaliliittoja muodostavat pienet puolueet ja ryhmät, jotka muuten arvelisivat jäävänsä äänikynnyksen alle.

Vaaliliitot voivat olla motivaatioltaan ideologisia tai teknisiä. Ideologisessa vaaliliitossa toisiaan lähellä olevat puolueet tukevat toisiaan. Tekniseen vaaliliittoon voivat yhtyä puolueet, jotka eivät välttämättä ole toisiaan lähellä poliittisesti, mutta arvelevat itse voivansa hyötyä vaaliliitosta.[1] Puhtaasti teknisiä vaaliliittoja arvostellaan siitä, että yhdelle puolueelle annettu ääni saattaa auttaa vastakkaista mielipidettä olevan henkilön valintaa.

Puolueen asettama ehdokaslista on sekin eräänlainen vaaliliitto.

Vaaliliitot Suomen vaalijärjestelmässä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen vaaleissa vaaliliitossa olevat puolueet muodostavat yhden ehdokaslistan kuin yhden puolueen ehdokkaat, joten valituiksi tulevat vaaliliiton eniten ääniä saaneet ehdokkaat puolueidensa äänimääristä riippumatta.

Eduskunta- ja kunnallisvaaleissa paikat jaetaan puolueiden ja ehdokaslistojen kesken D'Hondtin menetelmää käyttäen, mikä suosii enemmän ääniä saavia puolueita varsinkin pienissä vaalipiireissä. Tämä tekee vaaliliittojen muodostamisesta kannattavaa.

Vaikka vaaliliiton toinen puolue saisi enemmistön äänistä, se voi jäädä ilman paikkaa ja vähemmistön äänistä saanut puolue voi saada useampia paikkoja. Tämä on mahdollista etenkin pienissä vaalipiireissä, missä valtuutettujen määrä on pieni. Tällöin vain eniten ääniä saanut vaaliliiton edustaja valitaan valtuustoon, vaikka toinen vaaliliiton puolueista olisi saanut enemmän ääniä. Tämän takia suurten puolueiden vaaliliitot ovat harvinaisia, ja vaaliliittoja muodostavatkin yleensä vain puolueet, jotka ilman vaaliliittoa jäisivät todennäköisesti ilman paikkaa.lähde?

Teknisiä vaaliliittoja solmitaan usein kunnanvaltuustoissa edustajia kaupunginhallitukseen ja lautakuntiin valittaessa.

Valitsijayhdistysten vaaliliitto on nimeltään yhteislista. Valitsijayhdistykset eivät Suomessa voi olla vaaliliitossa puolueiden kanssa.

Vaalirenkaan ja vaaliliiton ero[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalirengas on vaaliliiton kaltainen järjestelmä, jossa renkaan saamat paikat jaetaan renkaan muodostaneiden ryhmien kesken niiden ääniosuuksien mukaisessa suhteessa ja vasta tämän jälkeen edelleen ehdokkaiden kesken. Vaalirenkaisiin ei siis sisälly puolueiden kannalta samanlaista riskiä kuin vaaliliittoihin, että vain osa liiton puolueista hyötyisi toisten kustannuksella.

Vaalirenkaassa yksittäistä ehdokaslistaa kutsutaan vaaliliitoksi. Vaalirengas voidaan ajatella näiden liittojen yhteenliittymänä.

Esimerkki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinertävien ja Punertavien vaaliliitto
Ehdokas Ehdokaslista Äänimäärä Vertausluku Valitut järjestyksessä
Sininen Sinertävät 15 75 1
Mariini Sinertävät 14 37,5 2
Vaaleanpunainen Punertavat 13 25 3
Punainen Punertavat 12 18,75
Kirsikka Punertavat 11 15
Punamulta Punertavat 10 12,5

Sinertävät saivat yhteensä 29 ääntä ja Punertavat 46. Jos jaossa on kolme paikkaa, saavat Sinertävät kaksi paikkaa (Sininen, Mariini) ja Punertavat yhden paikan (Vaaleanpunainen), vaikka Punertavat saivat kokonaisuutena enemmän ääniä. Tämä johtuu siitä, että Sininen ja Mariini saivat liiton sisällä enemmän henkilökohtaisia ääniä kuin yksikään Punertavien ehdokas.

Jos puolueilla ei olisi ollut vaaliliittoa, olisivat Punertavat saaneet enemmän paikkoja kuin Sinertävät, mutta ne eivät yhteensä olisi välttämättä saaneet kolmea paikkaa.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Tuomas J. Alaterä & Katja Paalanen: Vaaliliitot eduskuntavaaleissa 1945 – 2007, s. 31. FSD2316. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto, 2008. Teoksen verkkoversio (pdf).