Uuno Koivisto
Uuno Antero Koivisto (18. syyskuuta 1895 Loimaa – 8. lokakuuta 1978 Loimaa[1]) oli suomalainen jääkäriluutnantti. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Emil Koivisto ja Alma Kristiina Suni. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Elli Maria Kurjen kanssa.[2][3]
Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koivisto kävi kansakoulun ja Länsi-Suomen kansanopiston vuosina 1912–1913 sekä Päivölän maamieskoulun vuosina 1914–1915. Suojeluskuntaupseerikurssin hän suoritti vuonna 1935.[2][3]
Jääkärikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koivisto työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 3. maaliskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Pataljoonan rintamalta paluun jälkeen Koivisto kävi Libaussa vuonna 1917 järjestetyn rautatienrakennuskurssin.[2][3]
Suomen sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koivisto saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi joukkueenjohtajaksi 1. Jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 18. maaliskuuta 1918 lähtien 2. Jääkärirykmentin 6. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla ja Tampereella, missä hän haavoittui pahasti 4. huhtikuuta 1918.[2][3]
Sisällissodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sisällissodan jälkeen Koivisto oli hoidattamassa haavojaan eri sairaaloissa, kunnes parantui ja erosi armeijasta 10. helmikuuta 1919. Armeijasta eronsa jälkeen hän toimi harjoituspäällikkönä ja esikunnan jäsenenä Punkalaitumen suojeluskunnassa, kunnes 1. tammikuuta 1925 hänet nimitettiin Punkalaitumen suojeluskunnan paikallispäälliköksi. Suojeluskuntatyönsä ohella hän hoiti myös omistamansa maatilaa Punkalaitumella.[2][3]
Talvi- ja jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koivisto otti osaa talvisotaan päällikkönä Satakunnan suojeluskuntapiirin 8. alueella, josta hänet siirrettiin päälliköksi Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin 8. alueelle.[3]
Välirauhan aikana hän jatkoi samassa tehtävässä, mutta siirrettiin myöhemmin päälliköksi Etelä-Satakunnan suojeluskuntapiirin 1. alueelle, josta hänet siirrettiin edelleen päälliköksi 2. alueelle.[3]
Jatkosodan puhjettua Koivisto määrättiin liikekannallepanon yhteydessä varikkojoukkueen päälliköksi 36. Eläinlääkintäkomppaniaan, mistä hänet siirrettiin myöhemmin vuonna 1941 alkaen 15. Kenttähevossairaalaan. Hevossairaalasta hänet siirrettiin vuonna 1942 päälliköksi Hevosvarikko 5:een ja edelleen siirrettiin päälliköksi Hevosvarikko 2:een. Vuonna 1943 hänet siirrettiin esikuntakomppanian väliaikaiseksi päälliköksi Jalkaväenkoulutuskeskus 6:een, mistä hänet komennettiin edelleen päälliköksi 26. Erilliseen Linnoitusrakennuskomppaniaan ja edelleen päälliköksi 22. Erilliseen Linnoitusrakennuskomppaniaan, missä hän palvelikin niin kauan, kuin vihollisuuksia kesti, jonka jälkeen hänet siirrettiin toimistoupseeriksi Etelä-Satakunnan suojeluskuntapiirin esikunnan toimisto IV:ään.[3]
Koivisto erosi vuonna 1944 vakinaisesta palveluksesta ja viljelemään maataan Punkalaitumelle. Maanviljelijänä hän toimi vuoteen 1969 saakka. Maanviljelyksen lisäksi hänen harrasteisiinsa kuului kaikenlaiset maatalouteen liittyvät keksinnöt ja esimerkiksi ansioitui eräiden maatalouskoneiden ja salaojaputkien valmistajana. Hän omisti useita patentteja koti- että ulkomailla näihin keksintöihin liittyen. Koivistolle myönnettiin talousneuvoksen arvonimi vuonna 1965.[3]
Luottamustoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koivisto toimi Punkalaitumen kunnanvaltuuston jäsenenä vuosina 1925–1928 ja 1932 ja kunnallislautakunnan esimiehenä vuosina 1928–1931. Hän toimi myös useiden kunnallisten lautakuntien jäsenenä ja puheenjohtajana sekä kirkkohallintokunnan puheenjohtaja useina vuosina. Hän kuuluu myös osuusmeijerin ja maamiesseuran johtokuntaan sekä puheenjohtajan ominaisuudessa osuuskassan hallintoon. Koivisto toimi Länsi-Suomen Työlaitoksen liittohallituksen jäsenenä ja johtokunnan puheenjohtajana sekä sai Punkalaitumen Osuusmeijerin hallituksen kunniapuheenjohtajuuden vuonna 1962. Punkalaitumen Säästöpankin hallituksen kunniapuheenjohtajuus myönnettiin hänelle vuonna 1966. Hän toimi myös Maamiesseuran puheenjohtajana ja palkittiin useiden edellä mainittujen alojen ansiomerkeillä.[2][3]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
       |
|
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.