Tinadioksidi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tinadioksidi

SnO2powder.jpg

Tunnisteet
CAS-numero 1345-04-6
Ominaisuudet
Molekyylikaava SnO2
Moolimassa 150,71
Ulkomuoto Kiteinen valkoinen tai harmahtava aine[1]
Sulamispiste 1 630 °C[2]
Kiehumispiste 1 800–1 900 °C (sublimoituu)[2]
Tiheys 6,95 g/cm3[2]
Liukoisuus veteen Ei liukene[1]

Tinadioksidi eli tina(IV)oksidi (SnO2) on epäorgaaninen ioniyhdiste ja yksi tinan oksideista. Yhdistettä käytetään väriaineena, katalyyttinä ja lasin ja keramiikan valmistuksessa. Luonnossa tinadioksidia esiintyy kassiteriittimineraalissa.

Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tinadioksidi on puhtaana huoneenlämpötilassa valkoista kiteistä ainetta. Kiderakenteeltaan pysyvin rakenne on alkeiskopiltaan tetragonaalinen rutiilimineraalin rakennetta muistuttava rakenne, mutta myös rombinen ja heksagonaalinen tinadioksidi tunnetaan. Tinadioksidi ei liukene veteen eikä kovin helposti happoihin, mutta kuuma rikkihappo liuottaa sen. Kuumat emäksiset liuokset liuottavat yhdisteen hitaasti. Kuumennettaessa tinadioksidia sulien alkalimetallioksidien kanssa muodostuu stannaatteja (MSnO3). Kuumennettaessa tinadioksidia se osittain hajoaa tinaoksidiksi ja hapeksi.[1][3][4][5]

Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teollisesti tinadioksidia valmistetaan polttamalla hienojakoista tinaa, johtamalla sulaan tinaan kuuma ilmavirta tai kuumentamalla tinadioksidin hydraattia.[1][3][4][5]

Sn + O2 → SnO2

Tinadioksidia käytetään lasinvalmistuksessa himmeän opaalilasin aikaansaamiseksi ja emaleissa. Lisäksi tinadioksidista voidaan valmistaa lasinvalmistuksessa käytettäviä elektrodeja, koska se kestää hyvin sulaa lasia ja sillä on kuumana hyvä sähkönjohtavuus. Epäpuhdasta tinadioksidia käytetään metallien ja lasien hioma-aineena. Tinadioksidia käytetään yhdessä antimonitrioksidin kanssa katalyyttinä valmistettaessa propeenista akroleiinia, akryylihappoa tai akryyliamidia. Yhä tärkeämpi tinadioksidin käyttökohde on indiumtinaoksidiohutkalvojen valmistus, joita käytetään muun muassa lentokoneiden ikkunoissa ja litteissä tietokoneiden näytöissä.[1][3][4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 213. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
  2. a b c Tinadioksidin kansainvälinen kemikaalikortti. Viitattu 17.11.2013
  3. a b c M. N. Gitlitz & M. K. Moran: Tin Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2006. Viitattu 17.11.2013
  4. a b c Günter G. Graf: Tin, Tin Alloys, and Tin Compounds, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 17.11.2013
  5. a b Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 909. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 17.11.2013). (englanniksi)
Tämä kemiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.