Tihon (patriarkka)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Patriarkka Tihon

Patriarkka Tihon (oik. Vasili Ivanovitš Bellavin, ven. Василий Иванович Беллавин, 31. tammikuuta 1865 Toropets7. huhtikuuta 1925 Moskova) oli venäläinen ortodoksikirkon munkkipiispa, joka toimi Venäjän ortodoksisen kirkon johdossa Moskovan ja koko Venäjän patriarkkana neuvostovallan alkuvuosina 1917–1925.

Ura ennen vallankumousta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bellavin opiskeli Pihkovan teologisessa seminaarissa 1878-1883 ja sitten Pietarin teologisessa akatemiassa, josta valmistui maallikkona 1888. Hän palasi opettamaan Pihkovan seminaariin, ja vuonna 1891, 26-vuotiaana, hänet vihittiin munkiksi, jolloin hän otti nimen Tihon. Hänet vihittiin Lublinin piispaksi Puolassa 1897. Pian tämän jälkeen vuonna 1898 hän siirtyi Aleuttien ja Alaskan piispaksi ja toimi näin venäläisen ortodoksikirkon päämiehenä koko Pohjois-Amerikassa. Hän muuttikin hiippakunnan nimen Aleuttien ja Pohjois-Amerikan hiippakunnaksi vuonna 1900. Tihonin aikana rakennettiin ja vihittiin useita uusia kirkkoja Yhdysvaltain itäosissa, mm. New Yorkissa. Tihon sai Yhdysvaltain kansalaisuuden.

Vuonna 1907 Tihon palasi Venäjälle Jaroslavlin arkkipiispaksi, ja siirtyi Vilnan arkkipiispaksi 1913. Kesäkuussa 1917 hänet valittiin Moskovan arkkipiispaksi.

Maaliskuun vallankumouksen jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen ortodoksinen kirkko kokoontui kirkolliskokouksen 15. elokuuta 1917. Maallikkoja oli 314 ja papistoa 250 henkeä. Kokous päätti lakkauttaa Pietari Suuren perustaman Pyhimmän Synodin ja valita patriarkan, ja piispankokous vahvisti päätöksen. Patriarkan toimintaa tuki uusittu Pyhä Synodi ja kirkkoneuvosto. Patriarkaksi valittiin arvalla kolmen ehdokkaan joukosta Tihon.

Patriarkka Tihon julkaisi 19. tammikuuta 1918 kiertokirjeen, jossa hän tuomitsi uskonnonvastaiset toimet ja vainot. Hän varoitti yhteistyöstä ”uskonnon vihollisten” kanssa.[1] Sisällissodan päätyttyä vuonna 1920 patriarkka Tihon totesi, että ainakin 322 piispaa ja pappia oli teloitettu vuoden 1917 jälkeen. Vuonna 1922 uskovaisten teloitusmäärä nousi 8 100 henkeen, joista 28 oli piispoja ja 1 215 pappeja.[2]

Patriarkka vangitaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Patriarkka Timon joutui kotiarestiin Donskoin luostariin vuosiksi 1922–1923. Vangitsemisen syyksi ilmoitettiin, että hän kieltäytyi luovuttamasta kirkkojen pyhiä esineitä, jotta niistä saadulla rahalla olisi avustettu nälkää näkeviä.[3]

Elävä kirkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtaan päässyt niin sanottu Elävä kirkko järjesti kesällä 1923 oman paikalliskonsiilin, jonka päätöksiin kuului muun muassa lähestyä enemmän neuvostovaltaa. Patriarkka Tihon tuomittiin menettämään munkkiutensa ja pappeutensa, sekä patriarkan asemansa. Luostarilaitos päätettiin lakkauttaa, sekä sallia piispojen avioliitto ja leskeksi jääneiden toinen avioliitto. Kirkon johtoon perustettiin 18-henkinen Ylin kirkkoneuvosto. 4. toukokuuta 1923 lähetystö saapui kertomaan asiat Tiihonille Donskoin luostariin, mutta patriarkka kieltäytyi hyväksymästä päätöksiä. Sen sijaan hän alkoi korjata asennettaan samansuuntaiseksi kuin Elävän kirkon ja antoi lausunnon korkeimmalle oikeudelle. Tässä hän totesi aiemman mielipiteensä olleen neuvostovastainen, ilmoitti katuvansa ja korjanneensa asenteensa. Kirjoitus julkaistiin Izvestija–lehdessä 27. kesäkuuta 1923. Tihon oli vapautettu kaksi päivää aikaisemmin.[4]

Vapautus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heti vapauduttuaan vuonna 1923 patriarkka Tihon lähetti papistolle ja maallikoille paimenkirjeen, jossaä hän kertoi mielenmuutoksestaan valtiovallan suhteen ja ottavansa jälleen vallan, jonka oli siirtänyt väliaikaisesti metropoliitta Agafangelille. Samalla hän myös kumosi Elävän kirkon kirkolliskokouksen päätökset pätemättömiksi ja syytti näitä laillisen esivallan vastustamisesta. Elävä kirkko vastasi elokuussa 1923 syyttämällä Tiihonia mustasotnialaiseksi taantumukselliseksi.

Sekaannusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eri vaiheiden jälkeen tuloksena oli kolme Venäjän ortodoksista kirkkoa. Tihon ja Jevdokim aloittivat valta- ja valtiosuhdekiistan ratkaisemisen, mutta neuvottelut kariutuivat. Silti vielä elokuussa 1924 Tihon uskoi sovinnon mahdollisuuteen.[5]

Lev Trotski käytti hajaannusta hyväkseen: tilanne oli kommunistien klassisen "hajota ja hallitse" -taktiikan mukainen, ja täten antoi hänelle parhaat mahdolliset aseet käteen hänen pyrkiessään lopulliseen kirkon ja uskonnon tuhoamiseen.[6]. Lopputuloksena oli skisma: kaikkiaan 143 piispasta 37 tuki Elävää kirkkoa, 36 vastusti ja loput 70 jäivät odottavalle kannalle. Viranomaiset tukivat aluksi Elävää kirkkoa varsin avoimesti mutta jo vuonna 1924 he olivat kiinnostuneempia skisman lopettamisesta, koska Elävä kirkko ei onnistunut houkuttelemaan riittävästi ortodokseja puolelleen.

Patriarkka Tihonin kuoltua huhtikuussa 1925 seurasi pitkä hajaannuksen aika, joka päättyi kun Nižni-Novgorodin metropoliitta Sergij määrättiin Locum tenens –patriarkaksi vuonna 1927.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jarmo Hakkarainen: Venäjän kirkon tiet, johdatus Venäjän kirkon historiaan. Joensuun Yliopisto, Täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja, Sarja B: oppimateriaalia n:o 14, 2002
  • Lahtinen – Laitila – Suttner: Usko toivo ja vallankumous, kristinusko ja kirkot Neuvostoliitossa, Otava, 1991

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Laitila 1991, s.90
  2. Hakkarainen 2002, s. 57
  3. Laitila 1991, s. 87
  4. Laitila 1991, s. 90
  5. Laitila 1991, s. 92
  6. Hakkarainen 2002, s. 58