Elävä kirkko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Elävä kirkko (ven. Живая церковь, Živaja tserkov) oli Venäjän vallankumouksen jälkeen syntynyt Venäjän ortodoksisen kirkon eräänlainen oppositioryhmittymä 1920-1940-luvuilla.

Lähtökohta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallankumouksen lähdettyä vuonna 1921 toden teolla käyntiin ortodoksisen kirkon olot muuttuivat todella tukaliksi.

Eräs vaikeimpia pulmia oli erityistä hajaannusta aiheuttaneen, uusien vallanpitäjien kanssa yhteistyöhön pyrkineen ns. Elävän kirkon toiminta ja kannanotot. Patriarkaatin edustajat puolestaan kannattivat passiivista vastarintaa.

Elävä kirkko ei kuitenkaan päässyt yksimielisyyteen menettelytavoista vaan hajosi jo vuonna 1922 kolmeksi pääsuunnaksi: Elävä kirkko, Varhaisapostolinen liike ja Kirkon uuden elvyttämisen neuvosto.

Oppositioryhmät järjestäytyvät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erot olivat huomattavia: Elävä kirkko halusi parantaa erityisesti alemman papiston asemaa, Varhaisapostolinen liike taas tuoda kirkon lähemmäs kansaa. Yhteistä molemmille oli luostarilaitoksen torjuminen, minkä taas Kirkon uuden elvyttämisen neuvosto halusi säilyttää jos kohta uudistaa sen hengellisesti. Kesällä 1923 Elävä kirkko järjesti uuden paikalliskonsiilin, jonka päätöksiin kuului mm. lähestyä entistä enemmän neuvostovaltaa.

Patriarkka Tihon tuomittiin menettämään niin munkkiutensa jos pappeutensakin sekä patriarkan asemansa. Samoin luostarilaitos päätettiin lakkauttaa, sallia piispojen avioliitto ja leskeksi jääneiden toinen avioliitto. Kirkon johtoon perustettiin 18-henkinen Ylin kirkkoneuvosto.

4. toukokuuta 1923 lähetystö saapui kertomaan asiat Tihonille Donskoin luostariin – mutta itsepäinen patriarkka kieltäytyi hyväksymästä mitään päätöksistä. Sen sijaan hän alkoikin korjata asennettaan samansuuntaiseksi kuin Elävän kirkon ja antoi lausunnon korkeimmalle oikeudelle. Tässä hän totesi aiemman asenteensa olleen neuvostovastainen, ilmoitti katuvansa ja korjanneensa asenteensa. Kirjoitus julkaistiin IZVESTIJA – lehdessä 27.kesäkuuta 1923 eli kaksi päivää patriarkan vapauttamisen jälkeen.

Patriarkan kirkko ryhdistäytyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heti vapauduttuaan vuonna 1923 patriarkka Tihon lähetti papistolle ja maallikoille paimenkirjeen. Niissä hän kertoi mielenmuutoksestaan valtiovallan suhteen ja ottavansa jälleen vallan jonka oli siirtänyt väliaikaisesti metropoliitta Agafangelille. Samalla hän myös kumosi Elävän kirkon kirkolliskokouksen päätökset pätemättömiksi ja syytti näitä laillisen esivallan vastustamisesta.

Taistelu kovenee[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elävä kirkko vastasi elokuussa 1923 syyttämällä Tihonia mustasotnialaiseksi taantumukselliseksi. Seuraavana päivänä IZVESTIJA -lehti, jossa syytökset oli julkaistu, kertoi Elävän kirkon eri osien yhtyneen uudeksi "Venäjän ortodoksiseksi kirkoksi", jonka toimintaohjeeksi määriteltiin Elävän kirkon kevään 1923 konsiilin päätökset.

Samalla lakkautettiin Ylin kirkkoneuvosto ja valittiin uusi Pyhä Synodi, jonka johtoon valittiin Koko Venäjän Metropoliittana ensin Nižni-Novgorodin arkkipiispa Jevdokim (Meštšerski), heinäkuussa 1925 Rjazanin metropoliitta Veniam (Muratovski) ja hänen jälkeensä Tulan metropoliitta Vitali (Vvedenski), joka palasi patriarkan kirkon yhteyteen elokuussa 1941. Uusi Synodi alkoi julkaista omaa lehteään. Konstantinopolin ja Aleksandrian patriarkkojen lähettiläiden läsnäolo kokouksessa antoi kirkko-oikeudellisesti laillisen perustan. Asiaan sotkeutui vielä maanpakolaisten perustama Karlovcin synodi.

Kolme kilpailijaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuloksena oli kolme Venäjän ortodoksista kirkkoa, joista jokainen piti itseään ainoana oikeana – mikä tilanne ei miellyttänyt ensinkään mitään osapuolista. Karlovcilaiset työnnettiin kylmästi sivuun kun Tihon ja Jevdokim aloittivat valta- ja valtiosuhdekiistan ratkaisemisen. Vaikka neuvottelut kariutuivat, niin vielä elokuussa 1924 Tiihon uskoi sovinnon mahdollisuuteen.

Kommunistit lietsovat lisää hajaannusta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sittemmin Stalinin toimesta maanpakoon ajettu ja siellä tapettu vallankumouksen voimamies, välitöntä maailmanvallankumousta vaatinut Lev Trotski käytti menestyksellä tätä hajaannusta hyväkseen: se oli kommunistien klassisen "hajota ja hallitse" –taktiikan mukaista. Hän tiesi että Elävän kirkon sisällä olevat neuvostomieliset papit auttaisivat häntä suunnitellussa kirkon omaisuuden takavarikoinnissa.

Skisma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lopputuloksena oli skisma: kaikkiaan 143 piispasta 37 tuki Elävää kirkkoa, 36 vastusti ja loput 70 jäivät odottavalle kannalle. Viranomaiset tukivat aluksi Elävää kirkkoa varsin avoimesti mutta jo vuonna 1924 he olivat kiinnostuneempia skisman lopettamisesta – koska Elävä kirkko ei lopultakaan onnistunut houkuttelemaan riittävästi ortodokseja puolelleen. Patriarkka Tihonin kuoltua huhtikuussa 1925 nimitettiin hänen sijaisekseen Krutitsyn metropoliitta Pjotr (Poljanski).

Kiistanalainen kirkolliskokous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elävä kirkko, lähinnä Varhaisapostolisen neuvoston kannattajat, järjesti patriarkan tehtävien hoitaja Pjotrin vastustuksesta huolimatta Moskovassa 1.-10.10.1925 ns. kolmannen yleisvenäläisen kirkolliskokouksen.

Sen kiinnostavimmaksikenen mukaan? anniksi muodostui alustus "Ortodoksian nykytilasta": syytteet virkaatekevää patriarkkaa kohtaan "syvän vihamielisestä suhtautumisesta uudistajia vastaan" ja "haaveet vanhan järjestelmän palauttamisesta" kertoivat selvästi että Elävä kirkko pyrki selvääkin selvemmin lujittamaan valtaansa ja poistamaan valtiovallan epäilyjä "vastavallankumouksellisuudestaan".

Toinen merkittävä asia oli rovasti P. Krasotinin katsaus Elävän kirkon uudistuksiin. Siinä pyrittiin ennen muuta puolustelemaan miksi rajun alun jälkeen oli ryhdytty varovaisemmiksi. Kokouksen päätöslauselmassa arvosteltiin varomattomia uudistuspyrkimyksiä sekä rajoitettiin naimisissa olevien henkilöiden vihkimistä piispaksi sekä pappien toista avioitumista. Samoin sekä vanha että uusi ajanlasku hyväksyttiin. Täten Elävä kirkko läheni entisestään patriarkan johtamaa kirkkoa.

Maanpakolaissynodi sotkee asioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elävä kirkko sai parhaan tilaisuutensa kun Karlovcin synodi marraskuussa 1925 tunnusti metropoliitta Pjotrin kirkon pääksi. Syyttämällä Pjotria karlovcilaisten työrukkaseksi Elävä kirkko sai valtiovallan suhtautumisen muuttumaan kriittisemmäksi: 15. marraskuuta ilmestyneen Izvestija -lehden pääkirjoituksessa vaadittiin Pjotria kumoamaan huhut ja "tekemään kerta kaikkiaan lopun kirkkoa johtavien henkilöiden mustasotnialaisesta vehkeilystä". Tilanteen selkeän pahenemisen vuoksi marraskuun lopuilla Pjotrin puheilla kävi Jekaterinburgin arkkipiispan Grigorin (Jatskovski) johtama ryhmä Tiihonin kirkkopolitiikan kannattajia pyytämässä Pjotria kumoamaan huhut vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja kutsumaan koolle konsiilin pohtimaan kirkon tilannetta.

Pjotr lupasi harkita asiaa – mutta lopulta katsoi parhaaksi joulukuun 1925 alussa erota tehtävistään. Sijaisikseen hän nimesi entisen Suomen arkkipiispan, Nižni-Novgorodin metropoliitta Sergij'n (synt. Ivan Stragorododski) ja varamiehiksi metropoliitta Mihailin (Jennakov) ja arkkipiispa Iosifin (Petrovyh).

Pidätyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtiovalta pidätti Pjotrin 10.joulukuuta syytettynä vastavallankumouksellisesta vehkeilystä. 14.joulukuuta Sergij ilmoitti sähkeellä ottavansa vastaan johtotehtävät. Mutta ennen kuin hän kerkisi Moskovaan, panivat Tiihonin kannattajat toimeen "vallankaappauksen": em. arkkipiispa Grigorin johdolla kymmenen piispaa julistautui joulukuun lopussa Donskoin luostarissa pidetyssä piispainkokouksessa kirkon kollektiiviseksi johdoksi seuraavaan kirkolliskokoukseen asti.

Sergij vastasi tähän kirjeellä jossa hän erotti kaanoneihin vedoten tämän väliaikaisen ylimmän kirkkoneuvoston ja uhkasi kirkollisilla rangaistustoimilla sen kanssa yhteydessä olevia. Neuvoston jäsenet kääntyivät Pjotrin puoleen joka kumosikin Sergij'n valtuudet ja siirsi ne Grigorin ryhmittymälle. Yhtenä syynä saattoi olla se että valtiovalta olikin jo ehtinyt rekisteröidä neuvoston ja antanut sille lupauksia oppilaitosten avaamisesta ja teologisen kirjallisuuden julkaisulupia.

Maaliskuun 1926 alussa Sergij pidätettiin ja tuotiin Moskovaan. Koska hän oli ehtinyt neuvotella karlovcilaisten kanssa ja ehdottanut näille ongelman ratkaisua kaanonien pohjalta ja lopuksi esittänyt, että "Jumala auttaisi heitä kantamaan maanpakolaisuuden ristiä ja varjelisi kaikista onnettomuuksista" neuvostoviranomaiset syyttivät häntä vehkeilystä "Valkokaartilaisten" kanssa.

Kollegiaalisesta johdosta luovutaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sergij neuvotteli Pjotrin kanssa ja varoitti että kollegiaalinen johtotapa saattaisi viedä samaan kuin Pietari Suuren aikana ja siitä saattaisi tulla valtiovallan vaikutuskanava. Pjotr tuli samaan tulokseen ja kumosikin päätöksensä: Grigorin ryhmän oikeudet peruttiin ja siirrettiin Sergij'lle. Maaliskuun lopussa tämä palautettiin Nižni-Novgorodiin jossa laskettiin vapaalle.

Vankipiispat pyrkivät sopuun valtiovallan kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samaan aikaan levitettiin julkisesti ns. Solovetskin piispojen muistiota jonka oli laatinut ja allekirjoittanut ryhmä kyseiselle entiselle luostarisaarelle karkotettuja piispoja. Yksi kappale muistiota osoitettiin Sergij'lle. Muistiossa vakuutettiin sen allekirjoittajien ja heidän tukijoidensa uskollisuutta myös neuvostohallinnolle mutta vaadittiin virallista valtiotahoa lopettamaan kirkon painostaminen. Tämä muistio painotti Sergij'tä voimakkaammin kirkon ja valtion täyttä itsenäisyyttä.

Sergij vapautetaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sergij'n vapauttaminen johtui sopimuksesta jonka hän oli tehnyt valtiovallan kanssa: hän sai perustaa uuden Pyhän Synodin johon kuului seitsemän muuta piispaa, mm. tuleva patriarkka Aleksi. Sopimuksen hänen kanssaan neuvotteli valtiovaltaa edustanut Sisäasiain kansankomissariaatin (myöh. sisäministeriö) turvallisuusosaston uskontoasian osasto GPU:n johtaja Jevgeni Tutškov.

Täten patriarkan kirkolla oli sekä kanonisen että maallisen lain edellyttämä hallinto, jonka myös virallinen valtiovalta tunnusti. Sergij'n ja koko synodin 29. heinäkuuta 1926 allekirjoittama julistus saattoi kirkon ja valtiovallan suhteet aivan uudelle pohjalle.

Patriarkan kirkko voittaa kiistelyn[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julistus merkitsi täyttä yhteistyötä: kirkolle osoitettua luottamusta ei käytettäisi valtiovallan vahingoksi, ja että "Ortodoksit tunnustavat Neuvostoliiton maalliseksi isänmaakseen, jonka onni ja menestys ovat heidän onnensa ja menestyksensä sekä epäonni heidän epäonnensa." Sergij tuomitsi myös sekä emigrantti- että neuvostopiispojen neuvostovastaiset toimenpiteet sanoen niiden vahingoittavan kirkon ja valtion suhteita. Samoin hän vaati emigranteilta ehdotonta kuuliaisuuden vakuutusta neuvostohallinnolle, uhaten että kieltäytyjät erotetaan Moskovan alaisesta papistosta.

Julistus herätti laajaa kohua ja arvostelua sekä emigranttien joukossa että Neuvostoliitossa. Izvestija kirjoitti 19.8. että julistuksen tarkoitus oli ilmeisesti "viivyttää kansan ja kirkon täyttä välirikkoa".

Erityisesti aiemmin valtiovallan kannalla ollut Leningradin Elävä kirkko sanoi Sergein pettäneet oikean uskon – minkä mielipiteen takana oli mitä selvimmin pelko oman vallan menetyksestä. Vastustus oli myös Sergij’n johtaman kirkon sisällä laajaa joskin hajanaista. Ne, jotka eivät hyväksyneet hänen pohjimmiltaan järkevää politiikkaansa, sanoutuivat hänestä irti muodostaen omia ryhmittymiään erityisesti Leningradin ja Jaroslavlin hiippakunnissa.

Toisinajattelijoiden johtajista olivat merkittävimmät metropoliitta Iosif ja jo aiemmin mainittu metropoliitta Agafangel. Muita vastustajia oli siellä täällä, mm. Kazanissa ja Ufassa. Täten kirkon piiriin tuli vanhauskoisuutta muistuttanut, aina 1930-luvulle asti vaikuttanut hajaannus jonka vaikutus oli vakavahko – vaikka Agafangel tekikin sovinnon Sergij’n kanssa jo toukokuussa 1928 ja Iosif seuraavana vuonna.

Elävä kirkko hiipuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pieni osa hajaannuksen aikana syntyneistä ryhmistä palasi patriarkankirkon yhteyteen hiljaksiin sota-aikana ja sen jälkimainingeissa. Pienehkö ryhmä muodostui ns. katakombikirkoksi joka sinnitteli jollain tavoin aina neuvostovallan lopuille asti. Tämän maanalaisen kirkon tunnetuin kasvatti lienee vuonna 1990 murhattu isä Aleksander Men.

Vuonna 1927 metropoliitta Sergij'stä tuli virkaatekevä eli "locum tenens" -patriarkka. Kirkon aseman vakauttaminen oli tärkein asia, koska se mahdollisti edes jonkinlaisen toiminnan – jota ehkä joskus aikanaan voitaisiin tehostaa, kuten lopulta kävikin. Eli kaikista tasaisen huonoista vaihtoehdoista valittiin se josta vahinko olisi selkeästi pienin: nyt yhteydet Konstantinopoliin alkoivat taas toimia, vapaat piispanvirat voitiin täyttää ja mikä tärkeintä, jumalanpalveluselämää ja pappien koulutusta sentään voitiin jatkaa.

Omille teilleen eli Konstantinopolin alaisuuteen liittyneen Suomen kirkon Sergij päätti jättää toistaiseksi rauhaan; arkkipiispakaudeltaan hän muisti hyvin, kuinka itsepäisiä suomalaiset voivat olla - ja Neuvostoliitossakin hänellä oli liiankin kanssa huolia.

Hiljainen lopputulos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1936 Stalin palautti papistolle äänioikeuden ja poisti muutkin kansalaisoikeuksien rajoitukset – koska tällöin alkaneen terrorin vuosina ei kirkon palvelijoiden pienehköstä joukosta olisi mitään poliittista harmia - pikemminkin päinvastoin: näin hän sai pienellä eleellä lavastettua propagandistisesti mahtavan näytteen näennäisestä suvaitsevaisuudesta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jarmo Hakkarainen: Venäjän kirkon tiet; johdatus Venäjän kirkon historiaan; Joensuun Yliopisto, Täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja, Sarja B: oppimateriaalia, n:o 14, 2002
  • Lahtinen, Laitila, Suttner: Usko, toivo ja vallankumous; kristinusko ja kirkot Neuvostoliitossa, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1991