Tarantul-luokka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Projekti 1241
NATO: Tarantul
Puolan merivoimien ORP Metalowiec
Puolan merivoimien ORP Metalowiec
Naval Ensign of the Soviet Union.svg
Tekniset tiedot
Uppouma 488 t (kuiva)
549 t (kuormattu)
Pituus 56,0 m
Leveys 10,5 m
syväys 2,5 m
Koneteho 22000 hv
Risteilymoottorit: 8000 hv
Nopeus 32,48 solmua
Miehistöä 50
Aseistus
Ilmatorjunta 1 x SA-N-5-ilmatorjuntaohjus
2 x AK-630 30 mm -tykkiä tai 1 x CADS-N-1 Kashtan CIWS -pikatykki
Meritorjunta 4 x P-15 Termit/SS-N-2 Styx tai 4 x P-270 Moskit/SS-N-22 tai 8 Kh-35 Uran/SS-N-25 -merimaaliohjusta
1 x 76 mm AK-176 DP -tykki

Tarantul-luokka (Projekti 1241.1 Molniya) on Neuvostoliitossa suunniteltu ohjuskorvettiluokka. Luokan Nato nimitys on Tarantula, mitä ei kuitenkaan pidä sotkea Stenka-luokan partioveneiden neuvostoliittolaiseen lempinimeen. Alusluokka suunniteltiin korvaamaan projekti 205 Tsunamin (Nato nimitys Osa) ohjusveneet.

1970-luvun lopulla Neuvostoliitto totesi tarvitsevansa suuremman, merikelpoisemman ja vahvemmin aseistetun aluksen, jossa olisi myös mahdollista sijoittaa korkeammalle ilmavalvontatutkat. Vaatimukset saivat vahvistuksen ensimmäisessä Persianlahden sodassa, jolloin lyhyenkantaman Sea Skua -merimaaliohjuksilla tuhottiin kaksitoista Irakin laivaston Osa-luokan ohjusvenettä. Ohjukset laukaistiin Westland Lynx -helikoptereista, mutta alukset eivät havainneet helikoptereita niiden lentäessä tutkahorisontin alapuolella.

Tarantul-luokan 76 millimetrin pääase ja kaksi 30 millimetrin Gatling-tyyppistä tykkiä paremman elektroniikan tukemana mahdollistavat ohjustorjunnan. Alukset valmistettiin Pietarissa Petrovskyn, Rybinskin ja Vladivostokissa Uliksen telakalla. Luokan alaluokkana valmistettiin rannikkovesien sukellusveneentorjuntaan kykenevä Pauk-luokka eli Projekti 1241.2. Intian laivasto maksoi 1990-luvun alussa kustakin lisenssivalmisteisista aluksestaan noin 30 miljoonaa dollaria.

Luokan aluksia myytiin vientiin kaikkiaan yli kolmekymmentä kappaletta, mikä teki luokasta Venäjän telakoille menestyksekkään. Luokan aluksia palvelee Kiinan laivastossa, mutta tarkka lukumäärä ei ole tiedossa. Joidenkin lähteiden mukaan lisenssi kattaisi jopa 30 aluksen valmistuksen, mutta toiset lähteet ovat toista mieltä.

Versiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Projekti 1241 Molniya (Tarantul I)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen versio, joka pohjautui Pauk-luokan rungolle, oli kuitenkin huomattavan suuri uppoumaltaan. Alukset oli aseistettu neljällä SS-N-2 Styx -merimaaliohjuksen (joko P-15 Termit tai P-20) laukaisualustalla, jotka oli kytketty Plank Shave -maalinosoitustutkaan. Lisäksi niiden aseistuksena oli 76 millimetrin AK-176 -tykki ja kaksi 30 millimetrin AK-630 kuusiputkista Gatling-pikatykkiä, joihin myöhemmin liitettiin Bass Tilt -maalinosoitustutka. Ilmasuojan tukena oli neliohjuksinen Fasta-N SA-N-5 -ilmatorjuntaohjuksen laukaisualusta ja kaksi PK-16-harhamaalilaukaisinta.

Alusten voimanlähteenä oli kahden NK-12M suurpainekaasuturbiinin muodostama COGOG-järjestelmä, joka tuottu 24200 hevosvoiman maksimiantotehon ja kaksi risteilyturbiinia, jotka kumpikin tuottivat 6000 hevosvoimaa. Alusten maksiminopeus oli 42 solmua.

Vaikka Neuvostoliiton laivasto tilasi ainoastaan kaksi tyypin alusta, ja niitäkin lähinnä koekäytössä ja ulkomaisten tilaajien miehistöjen kouluttamiseen, alustyyppi osoittautui menestyksekkääksi vientiartikkeliksi 33 kappaleen myynnillään.

Projekti 1241.1M Molniya (Tarantul II)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alaluokan alusten voimanlähde oli sama kuin alkuperäisissä aluksissa, mutta aluksen runkoon oli tehty runsaasti muutoksia. Syynä muutoksiin olivat SS-N-2 ohjusten korvaaminen uudemmilla SS-N-22 merimaaliohjuksilla, joiden maksimi kantama oli vähintään 100 kilometriä. Maalinosoitustutkaksi asennettiin L-alueen Band Stand, joka kykeni valvomaan aktiivisesti 120 kilometrin säteellä ja 500 kilometriä passiivimoodissa. Tutka kykeni seuraamaan jopa 15 maalia samanaikaisesti. Alus kykeni vastaanottamaan maalitietoja myös muilta aluksilta, helikoptereilta tai lentokoneilta Light Bulb tiedonsiirtojärjestelmän avulla. Alusten tykkiaseistus pysyi samana, mutta Neuvostoliiton laivaston alusten ilmatorjuntaohjukset vaihdettiin SA-N-8 ohjuksiin ja ainakin yhdelle alukselle sijoitettiin SA-N-11 järjestelmä AK-630:n tilalle.

Alustyyppi oli yläpainoinen ja ahdas, vaikka se olikin tehokas asealusta ja sen toimintasäde lyheni. Sähköiset häiriöt ja suuri tehontarve aiheuttivat aluksella ongelmia. Tyypin aluksia valmistui Neuvostoliiton laivastolle ainakin 18 ja tyypin ongelmia ratkottiin aluskohtaisesti tavalla tai toisella.

Projekti 1241RE Molniya (Tarantul III)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alusten pääaseistus ja runko oli sama kuin edeltäneellä alaluokalla ja se ei muutenkaan kokenut mitään merkittäviä uudistuksia. Sisäinen tilanjako uudistettiin ja alusten voimanlähde vaihdettiin CODAG tyyppiseksi. Aluksille asennettiin kaksi PR-76 kaasuturbiinia, joiden kummankin antoteho oli 12000 hevosvoimaa, ja kaksi M504 dieselmoottoria, joiden kummankin antoteho oli 5000 hevosvoimaa. Voimanlähteen vaihto paransi huollettavuutta, vähensi polttoaineen kulutusta ja pidensi käyttöikää.

Muutoksesta huolimatta neuvostoliittolaiset laivastoinsinöörit pitivät alusten ilmasuojaa riittämättömänä. Vuoden 1987 jälkeen valmistetut alukset varustettiin parannetulla elektronisen sodankäynnin järjestelmällä, joka koostui kahdesta Half Hat ja kahdesta Foot Ball -häirintäjärjestelmästä, mihin oli liitetty neljä paranneltua PK-10 harhamaalilaukaisinta. Vähintään 24 tämän tyyppistä alusta valmistettiin Neuvostoliiton laivastolle ennen kuin valmistus lopetettiin 1992.

Alukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto ja Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luokan aluksia valmistui Neuvostoliiton laivastolle 98 kappaletta. Niistä oli kuitenkin 2005 palveluksessa enää 23.

Bulgaria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bulgarian laivasto vastaanotti joulukuussa 1989 yhden Tarantul II -luokan aluksen: 101 "Мълния" ("Lightning"). Toisen aluksen hankinta kariutui talousongelmiin.[1]

Intia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intian laivaston Tarantul I -luokan alukset on nimetty Veer-luokaksi. Maa vastaanotti kaikkiaan viisi Neuvostoliitossa valmistettua alusta, minkä jälkeen se rakennutti neljä alusta Bombayssa ja kolme alusta Goassa. Näiden lisäksi se suunnitteli yhdeksän aluksen valmistusta.[2]

Itä-Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itä-Saksan laivastolle valmistui 1983-1985 viisi Tarantul I -luokan alusta korvaamaan käytöstä poistuvia Osa I -luokan ohjusveneitä. Saksojen yhdistyttyä Rudolf Egelhoffer liitettiin Saksojen yhdistyneeseen laivastoon nimettynä Hiddenseeksi, mutta muut alukset poistettiin palveluksesta 3. lokakuuta 1990. Alus luovutettiin 1991 Yhdysvaltain laivastolle, joka nimesi sen tutkimusalus USS Beagleksi.[3] Alus on nyt sijoitettuna Fall Riveriin museolaivaksi.

Jemen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jemen vastaanotti joulukuussa 1990 ja helmikuussa 1991 kaksi Tarantul I -luokan alusta[4], joista toinen on palveluksessa ja toisen tila ei ole tiedossa.

Puola[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolan merivoimille on luovutettu neljä 1982-1987 valmistettua alusta korvaamaan käytöstä poistuvat Osa I -luokan alukset. Aluksista kaksi ensimmäistä luovutettiin 1983-1984 ja loput 1988-1989. Maan tekemä esitys ostaa kaksi Itä-Saksan laivaston käytössä olleista Tarantul-luokan aluksista hylättiin.[5] Aluksista kaksi on poistettu palveluksesta.

Romania[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romanian laivastolle on luovutettu kolme Tarantul I -luokan alusta[6], jotka on sijoitettu Mangalian laivastotukikohtaan.

Ukraina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton hajottua Ukrainalle jäi kaksi luokan aluksista, jotka ovat edelleen palveluksessa.

Vietnam[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vietnamin laivastolle on luovutettu yhdeksän kymmenestä aluksesta.

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Tarantul class corvette

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gardiner, Robert (ed.): Conway's All the World's Fighting Ships 1947–1995. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1995. ISBN 0-85177-605-1. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Gardiner, Robert s. 39
  2. Gardiner, Robert s. 176
  3. Gardiner, Robert s. 136
  4. Gardiner, Robert s. 640
  5. Gardiner, Robert s. 315
  6. Gardiner, Robert s. 326