Taiji

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Taiji-symboli

Taiji (lausutaan [tʰaitɕi]), kiinaksi taijiquan (太极拳, Wade-Giles: t'ai4 chi2 ch'üan2) on perinteinen kiinalainen taistelutaito. Nykyisin laji tunnetaan terveyttä edistävänä liikuntana, jossa pyritään käyttämään kehoa kokonaisvaltaisesti ja liikkeen avulla rentouttamaan keho ja mieli. Tyypillisesti taiji-harrastus aloitetaan hitailla ja pehmeillä harjoituksilla, jotka sopivat kaikenikäisille ja -kuntoisille. Pidemmälle edenneille opetetaan yleensä myös nopeita sarjoja sekä vaihdellen asesarjoja, pariharjoituksia sekä itsepuolustussovellutuksia.

Taijilla ei ole kytköksiä uskontoon toisin kuin esimerkiksi qigongilla ja joogalla, vaan historiallisesti kyse on nimenomaan taistelutaidosta ja nykyisin liikunnasta.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ryhmä taijiquanin harjoittelijoita

Legendan mukaan taijiquanin perusharjoitukset kehitti Hubein maakunnassa Wudang-vuorella 1300-luvulla asunut taolainen pyhimys Zhang Sanfeng (張三豐) . Toinen myyttinen taijiquanin oppi-isä oli Wang Zongyue (王宗岳), joka eli 1500-luvulla. Historiallisen aineiston valossa taijiquanin syntyvaiheet sijoittuvat Henanin maakuntaan Chenjiakou-nimiseen kylään, jossa 1600-luvulla Chen-suku harjoitteli nyrkkeilytyyliään. Monet pitävätkin Chen Wangtingiä (陳王廷) (1580–1660 tai 1600–1680) taijiquanin varsinaisena kehittäjänä. Chen-suvun nyrkkeilytyylin varhaisimpien muotojen sanotaan olleen lähellä Shaolin-luostarissa kehitettyjä nyrkkeilytyylejä. Shaolin-luostari ja Chen-kylä ovat melko lähellä toisiaan, joten yhteys on varsin todennäköinen. Pitkään taijiquan oli vain harvojen tuntema taistelutaito ja Chen-suku opetti taitoaan vain perheenjäsenille.

1800-luvulla tiettävästi ensimmäinen Chen-suvun ulkopuolinen, joka oppi taidon oli Yang Luchan 楊露禅 (1799–1872). Hän tuli tunnetuksi taitavana nyrkkeilymestarina ja hänet kutsuttiin keisarin hoviin opettamaan keisarin henkivartijoita. Yang opetti taitonsa pojilleen, joista toinen, Yang Jianhou (楊健候) (1839–1917) välitti taidot edelleen omalle pojalleen Yang Chengfulle (楊澄甫) (1883–1936).

1900-luvun alusta taijiquania on opetettu avoimemmin. Tällöin laji levisi laajemmalle muun muassa Yang-suvun ja erityisesti Yang Chengfun toimesta. Hän opetti Pohjois- ja Etelä-Kiinassa ja monet hänen oppilaansa jatkoivat hänen opetustyötään. Heistä arvostetuimpia olivat Chen Weiming, Dong Yingjie (Tung Ying Chieh), Fu Zhongwen, hänen vanhin poikansa Yang Zhen Ming (Yang Shou Chung) sekä Zheng Manqing (Cheng Manching).

Parin viime vuosisadan aikana taijiquanista on kehitetty monia eri tyylisuuntia ja variaatioita. Tunnetuimmat tyylisuunnat ovat yang-, wu-, chen-, sun- sekä wu/hao-tyylit. Opetus on perinteisesti ollut eri sukujen yksityisoikeus ja taito on välitetty isältä pojalle sukupolvesta toiseen.

Ajan muuttuessa ja opettajien erilaisten taipumusten ja kiinnostusten johdosta taijista on kehittynyt moniulotteinen laji, jota harjoitellaan erilaisista syistä ja lukuisin eri tavoin. Taijista on kehitetty monia lyhennettyjä ja yksinkertaistettuja liikesarjoja kuten kahdeksan, 24 ja 40 liikkeen sarjat terveyden ylläpitämiseen ja kilpavoimistelutyyppiseksi urheiluksi.

Taijin 10 periaatetta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taijiquanin 10 periaatetta Chen Weimingin muistiinmerkitseminä ovat Yang Chengfun mukaan

  • Etsitään hiljaisuutta liikkeestä
  • Täyden ja tyhjän, suljetun ja avoimen (esim. lihasten jännityksen ja rentouden) tunteminen
  • Mielen ja kehon liikkeet heijastavat toisiaan
  • Käytetään mielenvoimaa kehonvoiman sijasta
  • Liike on harjoituksessa jatkuvaa ja hidasta
  • Rinnan pitäminen sisässä ja selän pitäminen suorassa
  • Pään pitäminen luonnollisella tavalla pystyssä
  • Hartioiden pitäminen rentoina
  • Lantion pitäminen rentona
  • Ylä- ja alavartalon liikkeet ovat keskenään tasapainossa.[1]

Taijiquanin harjoittelijan tulisi pohtia näiden periaatteiden merkitystä ja harjoitella säännöllisesti. Taijiquanissa harjoittelun tulee olla rauhallista, eikä fyysisesti raskasta, kuten fyysisiä harjoittelua painottavissa ulkoisissa koulukunnissa, joissa harjoittelun periaate on voimankäyttö (mm. hypyt, lyönnit). Liike tulisi yhdistää tyyneyteen.[2] Pidemmälle edenneet taijin harrastajat voivat tehdä myös nopeita ja fyysisesti vaativampia harjoituksia sen mukaan minkälaista opetusta omassa seurassa on tarjolla. Perusperiaatteet säilyvät luonnollisesti samoina.

Harjoittelun 10 ohjetta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taijin omaksuminen edellyttää määrätietoista ja jatkuvaa harjoittelua. Taijiharjoittelun voi aloittaa esimerkiksi 10 liikettä sisältävällä Taijin lyhyellä muodolla, ns. Pekingin muodolla (kehitetty 1956). Liikesarja perustuu Yang-koulukunnan pitkään muotoon, ja se sisältää kaikki taiji-liikunnan lainalaisuudet.[3]

Kun lyhyt liikesarja on opittu, harjoittelija voi siirtyä pitempiin sarjoihin. Taijiharjoittelussa tulisi noudattaa Taijin 10 periaateetta, ja lisäksi harjoittelussa on otettava huomioon seuraavat ohjeet:

  • Harjoituksen aikana tulisi välttää henkistä ja fyysistä jännitystä
  • Pyritään tyhjentämään mieli harjoitukseen kuulumattomista ajatuksista
  • Yhdistetään hengitys ja liike, hengitetään kevyesti nenän kautta
  • Liikkeet tehdään pakottamatta ja pehmeästi
  • Liikkeet tehdään kiirehtimättä ja riittävän hitaasti
  • Liikkeet tehdään tarkasti harkiten
  • Liikkeet tehdään pitäen tempo samana
  • Liikkeet tehdään viemättä niitä ääriasentoihin, jokaisen liikkeen loppu on seuraavan liikkeen alku
  • Liikeiden tulee tuntua luontevilta
  • Liikkeen tulee olla keskeytymätön harjoituksen alku- ja loppuasentoa lukuunottamatta.[4]

Taijin oppimiseen kuluu koko ihmiselämä, mutta liikkeiden alustava hallinta on opittavissa noin 3 kuukauden harjoittelulla. Noin vuoden kestänyt harjoittelu voi tuoda liikkeisiin sulavuutta, jatkuvuutta, tasapainoisuutta sekä antaa tuntemuksen liikkeiden sisäisestä kokemisesta.[5]

Taijin 13 tekniikkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

TAIJI SHISANSHI (太极十三式)

Taiji-harjoittelijoita Shanghaissa
BAMEN (八門) - Kahdeksan porttia
  • Peng (棚)- torjunta
  • Lu (履) - veto
  • Ji (擠) - painaminen
  • An (按) - työntö
  • Cai (采) - veto alas
  • Lie (裂) - halkaisu
  • Zhou (肘) - kyynärpääisku
  • Kao (靠) - olkapääisku
WUBU (五步) - 5 askelta
  • Jinbu (進步) - eteenpäin
  • Tuibu (退步) - taaksepäin
  • Youpan (右盼) - (katso) oikealle
  • Zuogu (左顧) - (huomio) vasemmalle
  • Zhongding (中定) - keskitetty tasapaino

Tunnetuimmat tyylisuunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • CHEN (陳)

Chen-suvun taijiquan on vanhin tyylisuunta. Kaikki muut tyylit ovat kehittyneet sen pohjalta. 1900-luvun tunnetuimpia Chen-suvun taiji-opettajia oli Chen Fake (1887–1957), joka opetti pitkään Pekingissä. Hän kehitti nk. uuden tyylin (xin jia).

  • YANG (杨)

Yang Luchan (1799–1872) oli ensimmäinen Chen-suvun ulkopuolinen, joka oppi Chen-suvun taijiquania. Hän välitti perinteen omille pojilleen ja näin Yang-suku kehitti vähitellen omat harjoitusmuotonsa ja opetusmetodinsa. Yang Luchanin pojanpoika Yang Chengfu opetti laajasti eri puolilla Kiinaa, ja hänen tyylinsä on noussut maailmalla kaikkein tunnetuimmaksi.

  • WU (吳)

Wu Jianquan (1870–1942) oppi taitonsa isältään, joka oli Yang Luchanin oppilas. Wu-suvun opettajat kehittivät vähitellen myös omat harjoitusmuotonsa, jotka levisivät laajasti mm. Hongkongiin. Wu-tyyli on maailmalla toiseksi laajimmalle levinnein taiji-tyylisuunta.

  • WU/HAO (武/郝)

Wu Yuxiang (1812–1880) oppi taijiquania Yang Luchanilta ja opetti sitä veljenpojalleen Li Yiyulle (1883–1892), joka taas opetti Hao Weizheniä (1849–1920). Tästä opetuslinjasta kehittyi oma tyylisuuntansa, jota kutsutaan wu-tyyliksi tai wu/hao- tai hao-tyyliksi. Tyylisuunta on viidestä päätyylistä harvinaisin ja nimensä takia se usein sekoitetaan Wu Jianquanin kehittämään wu-tyyliin, joka on levinnyt maailmalla paljon laajemmalle.

  • SUN (孫)

Sun Lutang (1861–1932) oli jo arvostettu xingyiquan- ja baguazhang-nyrkkeilijä, kun hän alkoi opiskella taijiquania Hao Weizhenin ohjauksessa. Hän kehitti oman tyylisuuntansa, joka on näistä viidestä päätyylistä nuorin.

Muita tyylisuuntia ja variaatioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Zhaobao (Zhaobao-kylässä kehitetty tyyli)

Zhaobao-kylä sijaitsee Chenjiagou-kylän lähellä, joten Zhaobao- ja Chen-tyylit ovat kehittyneet rinnakkain.

  • Wudang (Wudang-vuorella kehitetty tyyli)

Wudangshan on tunnettu taolainen pyhä vuori. Tämän tyylisuunnan väitetään periytyvän 1300-luvulla eläneestä Zhang Sanfengistä. Tyylisuunnan historiallisuus on kyseenalaista.

  • Zhengmanqing (yang-tyylin variaatio)

Zheng Manqing (1901–1975) kehitti Taiwanissa yang-tyylistä lyhennetyn 37 liikkeen sarjan. Hän tuli tunnetuksi Yhdysvalloissa 1960- ja 70-luvuilla ja hänen liikesarjansa onkin siellä kaikkein yleisin ja opetetuin.

  • Wudang (Practical taichichuan, wu-tyylin variaatio)

Cheng Tinhung (1930–2005) oppi wu-tyylin taijia Hongkongissa ja muokkasi siitä oman tyylisuuntansa, jota hän kutsui wudang-taijiquaniksi. Tyyliä alettiin Hongkongissa kutsua myös nimellä Practical Taichichuan, ja maailmalla tyylisuunta onkin tullut tunnetuksi juuri tällä nimellä. Practical Taichichuan on Euroopassa yksi levinneimpiä taiji-tyylejä.

  • Standardisoitu taijiquan

Taijiquan- ja wushuasiantuntijat ovat kehittäneet standardisoituja taijiquan-liikesarjoja Kiinassa 1950-luvun puolivälistä alkaen. Tunnetuimmat niistä ovat 24 liikkeen taijiquan, yang-tyylin 88 liikkeen taijiquan, 48 liikkeen taijiquan sekä 32 liikkeen taijijian (taijimiekka). Vuonna 1989 Kiinan Wushu-tutkimuslaitos (中国武术研究院) julkaisi neljä standardisoitua taijiquan -liikesarjaa: chen 56-, yang 40-, wu- ja sun -liikesarjat. Kaikki standardisoidut liikesarjat ovat levinneet Kiinasta ympäri maailmaa.

Taijiquanista on myös kehitetty wushu-kilpailulaji. Kiinassa kilpailu on aloitettu jo 1950-luvulla vuosittaisissa kansallisissa wushu-mestaruuskisoissa. Vuonna 1990 taijiquan otettiin ensimmäistä kertaa mukaan kilpailulajiksi Aasian olympialaisiin. Siitä lähtien Kansainvälinen Wushu-liitto (IWUF) on järjestänyt MM-kisoja joka toinen vuosi. Pakolliset liikesarjat MM- ja EM-kisoissa olivat 42 liikkeen taijiquan- ja 42 liikkeen taijijian -liikesarjat. Vuonna 2003 IWUF julkaisi uudet kilpailusäännöt. Nykyään taijiquan- ja taijijian- liikesarjat ovat MM- ja EM-kilpailuissa vapaamuotoisia, jolloin kilpailijat kehittävät itse omat kilpailurutiininsa sääntöjen määrittelemissä rajoissa.

Taijiquan Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset taiji-kurssit järjestettiin Suomessa satunnaisesti jo 1970-luvulla. Taijin opetus- ja harrastustoiminta alkoi vakiintua kuitenkin vasta 1980-luvulla mm. Helsingissä, Tampereella ja Turussa. Nykyisin kursseja ja harjoitteluryhmiä on jo laajasti eri puolilla Suomea.

Seuraavassa Suomessa edustettuina olevat tyylisuunnat:

Yang Chengfu (1883-1936)

Yang[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yang Chengfu → Tung Ying Chieh (Dong Yingjie) → Tung Kaiying →

Yang Jianhou → Wang Chonglu → Wang Yongquan → Wei Shuren → Lü Baochun →

Yang Chengfu → Yang Shou Chung (Yang Zhenming) → Chu King Hung →

Chen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Chen Fake → Feng Zhiqiang → Wang Fengming →

Chen Fake → Chen Zhaokui → Ma Hong → Liu Shaohua →

Zheng Manqing[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wudang (Wudangshan)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wudang (Practical taichichuan)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Standardisoitu taijiquan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita ryhmiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klemola, Timo. (1989). Taiji - liikettä hiljaisuudessa - Hiljaisuutta liikkeessä. Keuruu: Otava. ISBN 951-1-10856-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Klemola 1989, 37-41
  2. Klemola 1989, 41
  3. Klemola 1989, 63
  4. Klemola 1989, 63-66
  5. Klemola 1989, 64

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]