Suomen uinti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Uinti on Suomessa lähtenyt kehittymään kansalaistaitona 1800-luvulla. Kilpauinnissa suomalaiset saavuttivat menestystä jonkin verran 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa sekä laajemmassa määrin 1990-luvun alusta alkaen.

Alkuvuosikymmenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uiminen ja kylpeminen ovat iät ja ajat kuuluneet ihmiselämään.[1] Suomessa uimataitoon kiinnitettiin laajemmin huolta 1800-luvulla, ja vuonna 1830 Gustaf Mauritz Pauli perusti Helsinkiin uimakoulun, joka kuitenkin toimi vain yhden vuoden. Vuonna 1835 Helsinkiin perustettiin Ullanlinnan kylpylaitos.[2] Vielä 1800-luvun loppupuolella suomalaisista vain kymmenen prosenttia oli uimataitoisia.[3] Uimaopetuksen varsinaisena isänä pidetään John Hofmania, joka perusti Turkuun uimakoulun vuonna 1880, perusti vuonna 1881 lyhytaikaisen Aura Simsällskapin[2][3] ja oli vuonna 1887 perustamassa edelleen toimivaa Helsingfors Simsällskapia.[2][4] Vuonna 1887 Helsinkiin valmistui Ursinin uimalaksi kutsuttu uimalaitos, joka oli Helsingin tärkein uimalaitos 1930-luvulle saakka.[2][4] Uimaseuroja perustettiin 1900-luvun ensi vuosina myös Vaasaan (1902), Kuopioon, Tampereelle, Kotkaan, Ouluun ja Viipuriin.[2] Helmikuussa 1906 perustettiin Suomen Uimaliitto,[5][6] jonka ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Waldemar Schauman, kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ampuneen Eugen Schaumanin isä.[7] Vuonna 1908 kolme ratauimaria ja kaksi uimahyppääjää kilpaili Lontoon kesäolympialaisissa,[5][8] ja Lontoossa suomalaiset olivat mukana perustamassa lajin kansainvälistä liittoa.[5][9]

Suomen ensimmäiset uimakilpailut järjestettiin Helsingissä vuonna 1893. Uunisaaresta Sirpalesaaren ohi Ursinin uimalaan käydyn 500 metrin mittaisen kilpailun voitti 18-vuotias Hjalmar Henriksson. Ensimmäiset viralliset Suomen-mestaruuskilpailut kilpailtiin Helsingissä ja Vaasassa vuonna 1906. Ensimmäinen mestari oli naisten 100 metrin rintauinnin voittanut Elsa Lingonblad. Miesten kaikki kolme mestaruutta voitti Herman Cederberg. Ensimmäiset uimahyppyjen Suomen-mestaruudet ratkottiin Helsingissä, ja Uno Westerholm voitti miesten vaihtelevat ponnahduslautahypyt, B. Fredriksson miesten suorat kerroshypyt ja Valborg Florström naisten suorat kerroshypyt. Alkuvuosina SM-kilpailuja jaettiin saman vuoden sisällä useammalle paikkakunnalle, ja vasta vuonna 1927 siirryttiin yhden paikkakunnan kilpailuihin.[10]

Suomen ensimmäinen vesipallo-ottelu pelattiin vuonna 1901. Vuonna 1904 Suomen Meripelastusseuran puheenjohtaja lahjoitti kiertopalkinnon Suomen parhaalle vesipallojoukkueelle. Virallisesta Suomen-mestaruudesta alettiin pelata vuonna 1908. Helsingfors Simsällskap hallitsi lajia suvereenisti pitkään.[11]

Ensimmäiset kansainväliset menestykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yrjönkadun uimahalli vuonna 1968.

Tukholman olympialaisiin 1912 osallistui suomalaisuimareita, muun muassa kaikki lajit huomioiden ensimmäiset suomalaiset naisolympiaurheilijat Tyyne Järvi ja Regina Kari.[5][12][13] Parhaiten menestyi uimahyppääjä Toivo Aro, joka sijoittui suorissa kerroshypyissä viidenneksi.[13] Antwerpenin olympialaisissa 1920 Arvo Aaltonen saavutti pronssia 200 metrin ja 400 metrin rintauinnissa. Nämä olivat Suomen ainoat olympiamitalit vuoteen 1992 saakka.[5][14][15]

Toivo Reingoldt nousi kansainväliselle huipulle vuonna 1931. Hän ui 500 metrin rintauinnin maailmanennätyksen 7.36,8 ja 200 metrin rintauinnin Euroopan-ennätyksen 2.47,9 sekä voitti Pariisissa Euroopan-mestaruuden 200 metrin rintauinnissa.[16] Reingoldt ui maailmanennätyksensä Helsinkiin vuonna 1928 valmistuneessa Yrjönkadun uimahallissa,[16] joka oli Suomen ainoa yleinen uimahalli vuoteen 1954 eli Turun uimahallin valmistumiseen saakka.[5][17] Magdeburgin EM-kilpailuissa 1934 Reingoldt sijoittui 200 metrin rintauinnissa viidenneksi, ja samaan sijoitukseen ylsi Ilmari Niemeläinen kerroshypyissä.[18]

Suomi aloitti pohjoismaisen uintiyhteistyön 1910-luvun lopulla, ja ensimmäinen Pohjoismaiden uintimaaottelu kilpailtiin Kööpenhaminassa vuonna 1919.[19] Suomi, kisapaikkana Humallahden uimala, isännöi Pohjoismaiden-mestaruuskilpailuja ensimmäisen kerran vuonna 1923, ja tuolloin Suomi saavutti ensimmäiset Pohjoismaiden-mestaruutensa, kun Arvo Aaltonen voitti 200 metrin rintauinnin, Lauri Kyöstilä vaihtelevat kerroshypyt ja Kalle Kainuvaara yhdistetyt kerroshypyt.[20][21] Pohjoismaiden ykkönen Suomi oli vuonna 1931 Humallahden uimalassa pidetyissä PM-kilpailuissa, kun isäntämaa voitti kuusi mestaruutta. Kahteen mestaruuteen ylsi 400 metrin ja 1 500 metrin vapaauinnit voittanut Pekka Tiilikainen.[22][23]

Vuosikymmenet ilman menestystä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten menestys jäi 1930-luvun alun jälkeen vuosikymmeniksi muutamiin Pohjoismaiden-mestaruuksiin.[5][24] Vuonna 1941 Santahaminaan valmistui uimahalli Kadettikoulun tarpeisiin.[17] Vuoden 1952 Helsingin olympialaisiin valmistui Uimastadion.[5] Lisää yleisiä, 25 metrin altaalla varustettuja uimahalleja saatiin Turun jälkeen Jyväskylään 1955, Lahteen 1956, Tampereelle 1957 ja Ouluun 1959.[25]

Rooman olympialaisissa 1960 Suomen miesten vapaauintiviestijoukkue ylsi 4 × 200 metrillä loppukilpailuun ja sijoittui viidenneksi.[26][27] Tokion olympialaisissa 1964 Eila Pyrhönen sijoittui 100 metrin perhosuinnissa neljänneksi.[28][29] Utrechtin EM-kilpailuissa 1966 Pyrhönen saavutti samassa lajissa pronssia.[5][30][31] Heinäkuussa 1969 Marjatta Hara ui Helsingissä 800 metrin vapaauinnissa Euroopan-ennätyksen 9.42,7.

Kansainväliselle huipulle 1990-luvulle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen kilpauinnin suurimmat menestysvuodet koettiin 1990-luvulla.[32] Vuosikymmenen alkuun vuonna 1990 Dunkerquessa nuorten Euroopan-mestaruusuinneissa Suomi saavutti yhdeksän mitalia, joista kolme oli kultaa: Antti Kasvio voitti 100 metrin ja 200 metrin vapaauinnin sekä Jani Sievinen 200 metrin sekauinnin. Vuonna 1991 aikuisten kilpailuissa suomalaiset saavuttivat pitkän radan EM-kilpailuissa useita loppukilpailupaikkoja, ja vuoden päättäneissä sprinttiuinnin EM-kilpailuissa Sievinen voitti kultaa 50 metrin selkäuinnissa. Vuonna 1992 Sievinen ui 200 metrin sekauinnissa lyhyen radan maailmanennätyksen.[33] Barcelonan olympialaisiin 1992 osallistui 13 suomalaisuimaria. Kasvio saavutti 200 metrin vapaauinnissa pronssia ja Sievinen sijoittui 200 metrin sekauinnissa neljänneksi.[34]

Sheffieldin pitkän radan EM-kilpailuissa 1993 Antti Kasvio voitti kultaa 200 metrin ja 400 metrin vapaauinnissa ja jani Sievinen sai 200 metrin sekauintikultansa lisäksi hopeaa 400 metrin sekauinnissa. Saman vuoden joulukuussa Palma de Mallorcassa Kasviosta tuli ensimmäinen suomalainen uinnin maailmanmestari, kun hän voitti kultaa lyhyen radan MM-kilpailuissa 200 metrin vapaauinnissa. Lisäksi Kasvio sai hopeaa 400 metrin vapaauinnissa ja Petteri Lehtinen pronssia 400 metrin sekauinnissa.[35] Rooman pitkän radan MM-kilpailuissa 1994 sekä Kasvio että Sievinen saavuttivat yhden kulta- ja yhden hopeamitalin ja Sievinen ui 200 metrin sekauinnissa lähes yhdeksän vuotta voimassa säilyneen maailmanennätyksen 1.58,16.[36][37]

Wienin pitkän radan EM-kilpailuissa 1995 Jani Sievinen voitti kolme kultamitalia, sekauintien lisäksi Antti Kasvion menestyslajissa, 200 metrin vapaauinnissa, jossa Kasvio sijoittui pronssille. Tämä pronssi jäi henkisestä uupumuksesta kärsineen Kasvion viimeiseksi arvokisamitaliksi.[38] Atlantan olympialaisiin 1996 Sievinen lähti 200 metrin sekauinnin ennakkosuosikkina, sillä hän oli voittanut sillä matkalla Barcelonan olympialaisten jälkeen kaikki 39 kilpailuaan, mutta tuloksena oli hopeamitali.[39][40]

2000-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jani Sievinen saavutti menestystä Atlantan olympialaisten jälkeenkin mutta ei yltänyt enää mitaleille olympialaisissa eikä pitkän radan MM-kilpailuissa.[41] Hanna-Maria Seppälä voitti pitkän radan maailmanmestaruuden 100 metrin vapaauinnissa Barcelonassa 2003.[42] Samoissa kisoissa Joona Puhakka saavutti pronssia yhden metrin ponnahduslautahypyissä.[43] Vuonna 2013 Matti Mattsson saavutti MM-pronssia 200 metrin rintauinnissa.[44] Tokion olympialaisissa 2021 Mattsson saavutti samassa lajissa olympiapronssia.[45] Pitkän radan Euroopan-mestareiksi ovat 2000-luvulla yltäneet Jere Hård 50 metrin perhosuinnissa vuosina 2000 ja 2002, Sievinen 200 metrin sekauinnissa vuonna 2002,[41] uimahyppääjä Joona Puhakka yhden metrin ponnahduslautahypyissä vuosina 2004 ja 2006[43][46] sekä Ari-Pekka Liukkonen 50 metrin vapaauinnissa vuonna 2021.[47] Suomalaiset ovat voittaneet mestaruuksia myös lyhyen radan arvokilpailuissa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mustonen, Pertti: Sata altaassa. Suomen Uimaliitto 1906–2006. Edita Publishing Oy, 2006. ISBN 951-37-4490-6.
  • Kanerva, Juha & Tikander, Vesa: Urheilulajien synty. Kustannusosakeyhtiö Teos, 2012. ISBN 978-951-851-345-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Mustonen, s. 12
  2. ↑ a b c d e Kanerva & Tikander, s. 405
  3. ↑ a b Mustonen, s. 13
  4. ↑ a b Mustonen, s. 15
  5. ↑ a b c d e f g h i Kanerva & Tikander, s. 406
  6. ↑ Mustonen, s. 17
  7. ↑ Mustonen, s. 19
  8. ↑ Arponen, Antti O.: Olympiakisat Ateenasta Atlantaan, s. 47. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21072-2.
  9. ↑ Mustonen, s. 33
  10. ↑ Mustonen, s. 36–37
  11. ↑ Kanerva & Tikander, s. 420
  12. ↑ Mustonen, s. 42
  13. ↑ a b Arponen, Antti O.: Olympiakisat Ateenasta Atlantaan, s. 59–60. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21072-2.
  14. ↑ Mustonen, s. 53–54
  15. ↑ Arponen, Antti O.: Olympiakisat Ateenasta Atlantaan, s. 72. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21072-2.
  16. ↑ a b Mustonen, s. 56
  17. ↑ a b Mustonen, s. 99
  18. ↑ Mustonen, s. 65
  19. ↑ Mustonen, s. 50
  20. ↑ Mustonen, s. 51–52
  21. ↑ Virtamo, Keijo (toim.): Fokus-Urheilu 2, s. 382. Otava, 1970.
  22. ↑ Mustonen, s. 57
  23. ↑ Virtamo, Keijo (toim.): Fokus-Urheilu 2, s. 382–383. Otava, 1970.
  24. ↑ Virtamo, Keijo (toim.): Fokus-Urheilu 2, s. 383–384. Otava, 1970.
  25. ↑ Mustonen, s. 99, 102
  26. ↑ Mustonen, s. 111–112
  27. ↑ Arponen, Antti O.: Olympiakisat Ateenasta Atlantaan, s. 191. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21072-2.
  28. ↑ Mustonen, s. 114–115
  29. ↑ Arponen, Antti O.: Olympiakisat Ateenasta Atlantaan, s. 207. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21072-2.
  30. ↑ Mustonen, s. 118
  31. ↑ Virtamo, Keijo (toim.): Fokus-Urheilu 2, s. 381–382. Otava, 1970.
  32. ↑ Kanerva & Tikander, s. 408
  33. ↑ Mustonen, s. 168–169
  34. ↑ Mustonen, s. 170–171
  35. ↑ Mustonen, s. 173–175
  36. ↑ Mustonen, s. 176–177
  37. ↑ Sievisen 200 metrin ME historiaan 30.6.2003 (29.5.2012). Yle. Viitattu 26.6.2022.
  38. ↑ Mustonen, s. 178–180
  39. ↑ Mustonen, s. 199–200
  40. ↑ Arponen, Antti O.: Olympiakisat Ateenasta Atlantaan, s. 366. WSOY, 1996. ISBN 951-0-21072-2.
  41. ↑ a b Mustonen, s. 312
  42. ↑ Mustonen, s. 208–209, 312
  43. ↑ a b Mustonen, s. 216, 312
  44. ↑ Siukonen, Markku & Tikander, Vesa: Urheilun vuosikirja 35, s. 14, 114, 285. Minerva Kustannus Oy, 2014. ISBN 978-952-492-855-7.
  45. ↑ Tikander, Vesa: Urheilun vuosikirja 43, s. 30–31, 51, 142. Urheilumuseo, 2022. ISBN 978-952-6644-19-6.
  46. ↑ Siukonen, Markku: Urheilun vuosikirja 28, s. 124, 293. Minerva Kustannus Oy, 2007. ISBN 978-952-492-013-1.
  47. ↑ Tikander, Vesa: Urheilun vuosikirja 43, s. 109, 312. Urheilumuseo, 2022. ISBN 978-952-6644-19-6.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_uinti&oldid=21932594”