Sigfrid Edström

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sigfrid Edström
Sigfrid Edstrom.jpg
Kansainvälisen olympiakomitean 4. puheenjohtaja
1942–1952
Edeltäjä Henri de Baillet-Latour
Seuraaja Avery Brundage
Tiedot
Syntynyt 21. marraskuuta 1870
Ruotsin lippu Orustin kunta, Ruotsi
Kuollut 18. maaliskuuta 1964 (93 vuotta)
Ruotsin lippu Tukholma, Ruotsi
Ammatti teollisuusmies

Johannes Sigfrid Edström (21. marraskuuta 187018. maaliskuuta 1964) oli ruotsalainen tehtailija ja Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtaja vuosina 19421952.

Edström syntyi Morlandassa ja opiskeli Chalmersin Teknillisessä korkeakoulussa Göteborgissa ja myöhemmin Sveitsissä ja Yhdysvalloissa. Nuorena Edström oli pikajuoksija; Edströmin ennätys oli 100 m 11 sekunnissa.

Edström oli ruotsalaisen teknologiayrityksen ASEAn johtaja vuosina 19031933. Sen jälkeen Edström toimi ASEA:n hallituksen puheenjohtajana vuosina 19341939.

Samaan aikaan Edström oli aktiivinen Ruotsin urheiluliiton jäsenenä. Edström oli mukana järjestelemässä vuoden 1912 kesäolympialaisia, jotka pidettiin Tukholmassa. Samana vuonna hänestä tuli perustetun Kansainvälisen yleisurheiluliiton (IAAF) pitkäaikainen puheenjohtaja aina vuoteen 1946 asti. Tähän ajanjaksoon liittyy vuoden 1932 Los Angelesin kesäkisojen yhteydessä tapahtunut Paavo Nurmen ammattilaiseksi julistaminen, joka esti häntä osallistumasta näihin kisoihin.[1] Tämän osanoton kieltävän päätöksen syntymisessä Edströmillä oli keskeinen rooli henkilöityen Edströmin ja Suomen silloisen yleisurheiluliiton puheenjohtajan Urho Kekkosen keskinäiseksi kiistaksi keskeyttäen vuosiksi mm. Suomen ja Ruotsin väliset yleisurheilumaaottelut.[2]

Edströmistä tuli Kansainvälisen olympiakomitean jäsen vuonna 1920 ja varapuheenjohtaja vuonna 1931. Vuonna 1942 Kansainvälisen olympiakomitean silloinen puheenjohtaja Henri de Baillet-Latour kuoli, ja Edströmistä tuli uusi puheenjohtaja. Sigfrid Edströmillä oli tärkeä rooli sodan jälkeisellä olympiatoiminnalla. Vuonna 1952 Sigfrid Edström jäi eläkkeelle. Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtajaksi tuli hänen jälkeensä yhdysvaltalainen Avery Brundage.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Seppo Martiskainen et.al., 2006: Suomi voittoon - kansa liikkumaan, Suomen yleisurheilun 100 vuotta, Yleisurheilun Tukisäätiö, Helsinki, ss. 93–96.
  2. Seppo Martiskainen et.al., 2006: Suomi voittoon - kansa liikkumaan, Suomen yleisurheilun 100 vuotta, Yleisurheilun Tukisäätiö, Helsinki, ss. 99–100.