Pyhästä taudista

Pyhästä taudista
Περὶ ἱερῆς νούσου
Teoksen alku Hippokrateen teosten laitoksesta Opera quae extant vuodelta 1588.
Alkuperäisteos
Kirjailija	Hippokrates(?)
Kieli	muinaiskreikka (klassinen)
Genre	lääketiede
Julkaistu	n. 400 eaa.
Suomennos
Suomentaja	Marke Ahonen
Kustantaja	Duodecim
Julkaistu	2021
ISBN	978-952-360-227-4
Sarja: Corpus Hippocraticum
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta
Infobox OK

Pyhästä taudista (m.kreik. Περὶ ἱερῆς νούσου, Peri hierēs nūsū; lat. De morbo sacro) on Hippokrateen nimiin laitettujen teosten kokoelmaan Corpus Hippocraticumiin kuuluva lääketieteellinen teos, joka käsittelee epilepsiaa pyrkien esittämään sille naturalistisen selityksen.

Historia

Pyhästä taudista ajoitetaan noin vuoteen 400 eaa. Se on perinteisesti laitettu Hippokrateen nimiin, mutta sen todellista kirjoittajaa ei tunneta. Teos on varhaisimpia kuvauksia epilepsiasta ihmisillä. Epilepsiaa pidettiin antiikin aikana usein ”pyhänä tautina”, koska sen kohtausten katsottiin tulleen jumalilta. Kirjoittaja pyrkii selittämään sitä puhtaasti naturalististen eli luonnollisten tekijöiden kautta. Tämä voidaan nähdä merkittävänä siirtymänä lääketieteessä yliluonnollisista selityksistä kohti naturalismia ja rationalismia.

Sisältö

Teoksen teksti jaetaan 18 lukuun. Kirjoittajan mukaan pyhänä pidetyllä kaatumataudilla eli epilepsialla ei ole mitään yhteyttä jumalallisiin asioihin, vaan se on puhtaasti ihmisen luontoon liittyvää alkuperää:

»Minusta se ei näytä olevan lainkaan sen jumalallisempi tai pyhempi kuin muutkaan sairaudet, vaan kaikilla muillakin sairauksilla on oma luontonsa, jonka mukaisesti ne syntyvät, ja myös tällä sairaudella on oma luontonsa ja syynsä. Ihmiset ovat kuitenkin pitäneet sitä jumalallisena ilmiönä oman kokemattomuutensa ja sairauden ihmeellisyyden vuoksi, koska se ei ole lainkaan muiden sairauksien kaltainen.»

Taudin oireisiin kuuluu hulluus, joka ilmenee muun muassa huutamisena, sylkeen tukehtumisena, suun vaahtoamisena tai hallitsemattomana tärisemisenä. Näitä oireita pidettiin ennen jumalilta tulleena rangaistuksena. Kirjoittaja selittää, etteivät tällaiset oireet ole alkuperältään jumallisia, koska niitä yritettiin aiemmin hoitaa puhdistusmenoilla ja rukouksilla, mikä ei toiminut.

Kirjoittaja selittää, että epilepsian syy on liman (yksi humoraaleista) virtaus aivoista suoniin. Ihmisen aivot ovat samankaltaiset kuin muiden eläinten aivot siinä, että ne ovat kaksiosaiset, ja osia erottaa keskellä ohut kalvo. Siksi pääkipu sijoittuu usein jompaan kumpaan puoliskoon. Muista tärkeimmistä elimistä tulevat suonet yhdistyvät aivoihin ja vaihtelevat kooltaan. Tämän jälkeen kirjoittaja kuvaa yksityiskohtaisemmin eri suonia, jotka kulkevat keuhkoista, sydämestä ja muista elimistä päähän.

Kaatumatauti saa alkunsa siitä, että lima kasautuu pään suoniin. Tämä kasautuminen saa alkunsa jo kohdussa. Jos kasautuminen jatkuu syntymän jälkeen ja aikuisuuteen saakka, siitä kärsivällä henkilöllä on ikään kuin ”sulaneet” aivot, mikä johtaa mielisairauteen. Kun lima tukkii pään, henkilö menettää puhekykynsä ja kärsii tukehtumisoireista, ja suusta valuu vaahtoa, hampaat puristuvat yhteen, kädet kouristuvat, silmät harottavat eikä hän pysty ajattelemaan.

Pienet lapset, jotka sairastuvat, yleensä kuolevat. Kirjoittaja selittää syyksi sen, että heidät ohuet suonensa eivät kykene kuljettamaan lisääntynyttä limaa. Kun lima kasaantuu, lapsi kylmenee nopeasti, mikä johtaa veren hyytymiseen ja kuolemaan. Vanhat ihmiset sen sijaan eivät yleensä kärsi taudista, koska hippokraattisen teorian mukaan heidän suonensa ovat suurempia ja täynnä kuumaa, virtaavaa verta, jota liman kylmyys ei uhkaa.

Monet taudista kärsivät vaikuttavat tietävän ennalta, milloin seuraava kohtaus on tulossa. Tällöin he häpeävät ja pyrkivät menemään piiloon muilta ihmisiltä, jottei kukaan näkisi heidän kaatumistaan. Kirjoittaja katsoo, että he tekevät tämän koska häpeävät tautiaan, eivät siksi, että pelkäisivät jumalia, mikä oli yleinen käsitys. Kirjoittaja yhdistää tautikohtaukset tuulten vaihtumiseen: kohtauksia tapahtuu eniten etelätuulen ja toiseksi eniten pohjoistuulen aikana, sillä nämä ovat tuulista voimakkaimmat. Sen vuoksi liman valumista tapahtuu tuolloin eniten.

Kirjoittaja päättää toteamalla, että pyhä tauti on osoitus siitä, että aivoilla on ihmisessä kaikkein suurin mahti. Ne ovat ilmasta peräisin olevien asioiden tulkitsija ja aistija. Kirjoittaja katsoo, että aivot ovat myös ymmärryksen tulkitsija, siinä missä usein ymmärryksen katsottiin tuohon aikaan sijainneen joko sydämessä tai palleassa. Tämän vuoksi aivoihin liittyvät kaikkein vakavimmat ja tappavimmat sairaudet.

Kirjallisuutta

Suomennokset

• Hippokrates: Pyhästä taudista. Teoksessa Hippokrates: Valitut teokset, s. 43–74. Suomennokset, yleisen johdannon sekä tekstien johdanto-osat laatinut Marke Ahonen. Helsinki: Duodecim, 2021. ISBN 978-952-360-227-4.
• Hippokraattinen teos ”Pyhästä taudista”. (Kääntänyt ja johdannolla varustanut Heikki Solin) Hippokrates - Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja, 1985, 2. vsk, s. 9–26.

Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia

• Hippocrates: The Sacred Disease. Teoksessa Hippocrates: Volume II. Prognostic. Regimen in Acute Diseases. The Sacred Disease. The Art. Breaths. Law. Decorum. Physician (Ch. 1). Dentition. Translated by W. H. S. Jones. Loeb Classical Library 148. Cambridge, MA: Harvard University Press, 1923.
• Jouanna, Jacques (ed.): Hippocrate. Tome II, 3e Partie: La maladie sacrée. Collection des Universités de France, Budé. Paris: Les Belles Lettres, 2003.

Aiheesta muualla

• Hippocrates: Περὶ ἱερῆς νούσου. Perseus. (muinaiskreikaksi)
• Hippocrates: De morbo sacro (On the Sacred Disease). Perseus. (englanniksi)