Puuvilla

Wikipedia
Ohjattu sivulta Pumpuli
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Puuvillapelto
Työläiset poimivat puuvillaa Yhdysvaltojen eteläosissa 1900-luvun alussa

Puuvilla (lyhenne CO[1]) on pehmeä kuitu, jota saadaan pensaina kasvavan puuvillakasvien (Gossypium spp.) siemenhahtuvista. Puuvillakuitu koostuu lähes pelkästään selluloosasta. Puuvillaa käytetään langoissa ja kankaissa. Kaikista tekstiilikuiduista noin 45 prosenttia on puuvillaa. Puuvillasta tehdyt vaatteet ovat hengittäviä, eivätkä ne villan tavoin kutita tai ärsytä ihoa. Puuvilla aiheuttaa harvoin allergisia reaktioita. Puuvilla on väriltään yleensä luonnonvalkoinen, joskus myös todella vaalea keltainen.

Laadukkaimmat puuvillakankaat on valmistettu kampapuuvillasta. Kudontavaiheessa lyhyet kuidut on kammattu yhdensuuntaisiksi, jolloin kankaaseen saadaan sileä pinta, joka ei nukkaannu kovin helposti. Kampapuuvillatuotteet ovat halpapuuvillaa huomattavasti kalliimpia, mutta niiden käyttöikä on pidempi ja käyttömukavuus suurempi. Pellavan ja puuvillan sekoitusta kutsutaan nimellä parkkumi. Parkkumivaatteissa yhdistyy pellavan lujuus ja kestävyys sekä puuvillan miellyttävyys iholle.

Puuvilla on yleisin luonnonkuitu.

Puuvillan ominaisuuksiin kuuluu hyvä kosteuden imukyky, rypistyvyys, hidas kuivuminen, kaikkien luonnonkuitujen tapaan maatuminen, lujuus märkänä, ja hyvä pesunkestävyys. Puuvilla palaa nopeasti sekä melko suurella liekillä, joten tulen ja puuvillan kanssa kannattaa olla varovainen.

Puuvillan tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tärkeimmät puuvillantuottajamaat ovat Yhdysvallat, Kiina, Intia ja Pakistan. Ne tuottavat yli 60 % maailman puuvillasta. Puuvilla on monien Länsi- ja Keski-Afrikan maiden yksi tärkeimmistä vientituotteista.[2]

Puuvillan historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puuvilla tunnettiin Intiassa jo esihistoriallisella ajalla. Intiasta puuvilla levisi sitten Egyptiin, Kiinaan ja Persiaan. Euroopassa puuvillateollisuus lähti liikkeelle Espanjasta 1100-luvulla.

Amerikan mantereellakin tunnettiin puuvilla ja puuvillasta tehty kangas jo 5800 eaa, mistä on todisteena luolasta Tehuacán, Meksikossa tehty löytö.[3]

Parkkumikangasta alettiin valmistaa Saksassa ja Flanderissa 1300-luvulla. Suomessa alettiin kehrätä ja kutoa puuvillaa 1700-luvulla.

Puuvillan merkitystä maailman historiassa on vaikea liioitella. Englannin Itä-Intian kauppakomppania alkoi 1600-luvulla tuoda Intiasta puuvillakankaita. Kankaita oli eri laatuisia. Ne olivat kevyitä, värikkäitä, pesunkestäviä ja säilyttivät värinsä hyvin. Tämän vuoksi ne menestyivät kaupallisesti hienosti. Eurooppalaiset tekstiilityöläiset eivät pystyneet kilpailemaan näiden kankaiden kanssa ja he alkoivat vaatia tuontisuojaa. Tämän he saivatkin ja 1700-luvulla puuvillakankaiden tuonti oli kielletty lähes koko Euroopassa. Käsittelemätöntä puuvillaa sai edelleen tuoda ja erityisesti Englannissa se kannusti teollisuutta sen hyödyntämiseen. Puuvillakankaan päätyövaiheet ovat kehräys ja kutominen. Vaateteollisuus oli kotiteollisuutta, jossa naiset perinteisesti kehräsivät langat ja miehet kutoivat kankaat. Kehrääminen oli huomattavasti aikaa vievempää ja ongelma paheni sen jälkeen kuin, John Kay keksi lentävän sukkulan vuonna 1733, jolla kankaan kutomisen nopeus kaksinkertaistui.[4]

Kehräysongelma sai odottaa ratkaisua pari vuosikymmentä. Vuonna 1764 James Hargreaves valmisti kehruu-Jennynä tunnetun laitteen. Tämä varsin yksinkertaisen oloinen kone kahdeksankertaisti kehräämisen tehokkuuden ja muutti Englannin teollisen kehityksen suunnan. Samalla se myös edisti myös lapsityövoiman käyttöä, koska pieni- ja näppäräsormiset lapset olivat tehokkaampia katkenneiden lankojen yhteenliittämisessä. Ennen kehruu-Jennyä kotityöläiset kehräsivät käsin noin 250.000 kiloa puuvillaa. Vuonna 1785 määrä oli noussut 7 miljoonaan kiloon.[5]

Richard Arkwright oli keskushahmo varsinaisen tekstiiliteollisuuden synnyssä. Hän innoitui ystävänsä, kelloseppänä toimineen John Kayn (samanniminen henkilö kuin lentävän sukkulan keksijä, mutta vuosikymmeniä nuorempi) kanssa tekstiiliteollisuudesta. John Kay oli naapurinsa Thomas Highsin kanssa kehittänyt parannetun version kehruu-Jennystä. Kehruu-Jennyn tuottama puuvillalanka ei ollut riittävän lujaa loimilangaksi, mutta kelpasi kudelangaksi. Parannettu kehruukone pystyi tekemään lujempaa lankaa. Rikhard Arkwright omi tämän keksinnön, lisäsi ulkoisen voiman lähteen, joka aluksi oli hevosten pyörittämä kehä, ja rakensi sitten vuonna 1770 vesivoimalla toimivan tehtaan syrjäiseen paikkaan turvaan luddiiteilta. Tätä tehdasta voidaan pitää ensimmäisenä nykyaikaisena tehtaana. Vuonna 1792 Arkwrightilla oli palveluksessa 5000 henkilöä ja hänellä oli omaisuutta puolimiljoonaa puntaa, joka oli silloin todella paljon.[6]

Seuraava henkilö puuvillakankaan kutomisen kehittämisessä oli Edmund Cartwright. Tämä maalaispappi kiinnostui kankaanvalmistuksesta ja kehitti vuonna 1785 kangaspuiden mekaniikkaa niin, että siinä voitiin hyödyntää ulkopuolista voimanlähdettä, joten voidaan puhua kutomakoneesta. Kesti kuitenkin vielä puolivuosisataa, ennenkuin kutomakone oli automatisoitu täysin. Kutomakoneiden määrä kasvoi Cartwrightin keksinnön jälkeen niin, että vuonna 1851 Englannissa oli toiminnassa neljännesmiljoona kutomakonetta. Määrä Englannissa lisääntyi tämän jälkeen noin sadallatuhannella vuodessa ja maksimi saavutettiin 1913, jolloin Englannissa oli niitä 805.000 kappaletta. Koko maailmassa oli tuolloin melkein 3 miljoonaa kutomakonetta.[7]

Puuvillateollisuuden ja kutomojen määrän kasvaessa myös raaka-aineen tarve kasvoi. Yhdysvaltain eteläosa oli ilmastoltaan sopiva paikka kasvattaa puuvillaa. Ongelmana oli, että ainoa siellä kasvava lajike oli hankala, koska sen kodassa oli paljon tahmeita siemeniä, kolme kiloa yhtä puuvillakiloa kohden. Siementen erottaminen ei ollut taloudellista edes orjatyövoimalla. Puuvillan karstausongelman ratkaisi Eli Whitney 1797. Hänen kehittämänsä gin-nimellä tunnettu puuvillansiementenerotuskone oli yksinkertainen ja helposti rakennettavissa, mikä johti Whitneyn ongelmiin oikeuksiensa puolustamisessa eikä hän pystynyt tällä keksinnölläään rikastumaan.[8]

Puuvillan turvin Yhdysvaltain etelävaltiot alkoivat rikastua. Puuvillasta tuli 1800-luvun alussa tärkein kauppatavara maailmankaupassa. Yhdysvallat tuotti tästä kaksikolmasosaa. Puuvillan tuotanto kasvoi suunnilleen nollasta 1800-luvun alussa lähes miljardiin kiloon ennen sisällissodan alkamista. Puuvillatuotanto kärjisti ongelmia, kun orjuus sallittiin yhä useammassa osavaltiossa, koska puuvillapelloille tarvittiin työvoimaa. Pohjoisesta vietiin vuoden 1793 ja 1861 välillä 800.000 orjaa etelävaltioihin.[9]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Puuvilla.

Geenimuuntelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjois-Kiinan geenimuunneltu puuvilla vähentää Helicoverpa zea -perhostoukkien kantoja. Luultavasti on niin, että puuvillakasviin lisätty Bt-bakteerin geeni suojaa myös muita kasveja, joita perhosentoukat tuhoavat. Bt-bakteeri tuottaa tuholaismyrkkyä, jonka epäillään olevan haitaton ihmisille, muille nisäkkäille, kasveille, kaloille ja useille hyönteisille. Se kuitenkin tappaa perhosentoukkia hyvin valikoivasti. Helicoverpa zea-perhostoukkalajin lisäksi muut lajit, joihin myrkky tehoaa, eivät vielä ole tiedossa. [10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bryson, Bill: Sisään! Lyhyt historia lähes kaikesta kotona. WSOY, Eng, kielinen 2010, suom 2011. ISBN 978-951-0-36967-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lyhenneluettelo 07.01.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 10.4.2013.
  2. Hyvä tietää puuvillasta Reilun kaupan edistämisyhdistys ry..
  3. Roche, Julian: The International Cotton Trade, s. 4-5. Cambridge, England: Woodhead Publishing Ltd., 1994. ISBN 1-85573-104-5. Teoksen verkkoversio (viitattu 22.12.2013). englanti
  4. Bryson, sivut 430-431
  5. Bryson, sivut 432
  6. Bryson, sivut 433-4
  7. Bryson, sivut 434-5
  8. Bryson, sivut 435-6
  9. Bryson, sivut 437
  10. Geenipuuvilla suojaa naapureitaankin Tiede.fi. Viitattu 14.2.2009.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ander, Gunilla: Puuvillan likainen tarina. (Bomull: En solkig historia, 2010.) Suomentanut Petri Stenman. Helsinki: Like, 2011. ISBN 978-952-01-0635-5.