Passiivinen immunisointi
Passiivinen immunisaatio tarkoittaa taudilta suojaavien vasta-aineiden siirtämistä yksilöön ilman että hänen omaa vasta-ainetuotantoaan käynnistetään. Menetelmä on nopea, minkä vuoksi sitä käytetään joidenkin välittömästi henkeä uhkaavien tilojen kuten jäykkäkouristuksen, rabieksen ja vaarallisten käärmeenpuremien[1] hoitoon. Toisin kuin aktiivisella immunisoinnilla, tällä tavalla ei saada aikaan pitkäaikaista suojaa tautia vastaan, sillä IgG-tyypin vasta-aineiden puoliintumisaika elimistössä on vain kolme viikkoa.[2]
Myös raskauden aikana äidistä sikiöön siirtyvät vasta-aineet ovat passiivista immunisaatiota. Ne suojaavat vastasyntynyttä ensimmäisinä elinkuukausina, kunnes lapsen oma immuunijärjestelmä alkaa vähitellen toimia.[2] Tätä vasta-aineiden kulkeutumista voidaan hyödyntää myös aktiivisen immunisaation yhteydessä: jo 1930-luvulla havaittiin raskaana olevien rokottamisen hinkuyskää vastaan vähentävän tehokkaasti vastasyntyneiden hinkuyskätapauksia. Nykyisin äitien rokottamista käytetään yleisesti vastasyntyneiden suojaamisessa influenssalta.[1]
Passiivisen immunisoinnin keksivät Robert Koch-instituutissa työskennelleet Emil von Behring ja Shibasaburō Kitasato 1890-luvulla tutkiessaan kurkkumätää aiheuttavaa Corynebacterium diphtheriae -bakteeria. Tehdessään kokeita marsuilla he havaitsivat, että kun kurkkumädällä tartutetun marsun veren seerumia ruiskutetaan terveeseen marsuun, terve marsu jää eloon vaikka sille jälkeenpäin annettaisiin nomaalisti tappava annos kurkkumätäbakteerin tuottamaa toksiinia. Kitasato onnistui myös osoittamaan, että jäykkäkouristuksella immunisoitujen kanien seerumi estää jäykkäkouristuksen hiirissä. Emil von Behring palkittiin tutkimuksestaan Nobelin lääketieteen palkinnolla vuonna 1901.[1]
Nykyään passiivisessa immunisaatiossa käytetään pääasiassa ihmisen verestä eristettyjä vasta-aineita. Kuitenkin eräät kaupallisesti saatavilla olevat antiseerumit, kuten kalkkarokäärmeiden vastamyrkyt ja kurkkumätätoksiinin vastamyrkky tuotetaan edelleen eläimissä.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Stanley A. Plotkin, Walter A. Orenstein, Paul A. Offit & Kathryn M. Edwards (ed.): Plotkin's Vaccines, 7th Edition. Elsevier, 2018. ISBN 978-0-323-35761-6.
- ↑ a b Klaus Hedman, Terho Heikkinen, Pentti Huovinen, Asko Järvinen, Seppo Meri, Martti Vaara (toim.): Immunologia. Duodecim, 2011. ISBN 978-951-656-368-1. s. 134-135