Nuri al-Sa’id

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Faisal II ja Nuri al-Sa’id.

Nuri al-Sa’id (arab. نوري السعيد‎ , 188815. heinäkuuta 1958) oli irakilainen poliitikko Brittiläisen mandaatin ja monarkian aikana. Hän oli neljäntoista hallituksen pääministerinä 1930–1958.

Nuri al-Sa’id syntyi alemman keskiluokan sunniperheeseen Bagdadissa. Hänen isänsä oli virkamies. Hän opiskeli Konstantinopolissa Osmanien valtakunnan armeijauralle ja oli mukana 1912 Libyaan lähetetyissä joukossa. Ensimmäisen maailmansodan aikana hänestä tuli arabinationalisti ja hän taisteli arabikapinallisten joukoissa Faisal ibn Husainin alaisuudessa osmaneja vastaan. Hän johti Damaskoksen vallanneita joukkoja 1918. Ranskalaisten karkotettua Suur-Syyrian kuninkaaksi nousseen Faisalin, Nuri seurasi tätä Irakiin, jossa hänestä tuli 1922 poliisin johtaja.

Faisalin liittolaisena hän pääsi myös 1924 armeijan varakomentajaksi ja varmisti poliisin ja armeijan uskollisuuden luotetuilla miehillään. Vuonna 1929 kuningas ehdotti häntä pääministeriksi, jota britit aluksi vastustivat.

Vuonna 1930 hän allekirjoitti itsenäisyyspyrkimysten nimissä anglo-irakilaisen sopimuksen, joka salli briteille rajoittamattoman läpikulkuoikeuden ja oikeuden sijoittaa joukkoja Irakiin. Nimellisesti se antoi irakilaisille valtaa sisäpolitiikassa ja johti nimelliseen itsenäisyyteen 1932 mandaatin päättyessä. Nuri al-Sa’id tuki koko uransa brittien läsnäoloa Irakissa. Kuninkaan ja Nurin välit heikkenivät pääministerin nimityskiistan ja sopimuksen solmimisen myötä, ja lokakuussa 1932 Faisal erotti Nurin. Faisalin kuoltua syyskuussa 1933 ja kuningas Ghazin astuttua valtaistuimelle britit taivuttelivat hänet ottamaan luottamansa Nuri al-Sa’idin ulkoministeriksi, jossa virassa hän toimi aina vuoden 1936 Bakr Sidqin kaappaukseen asti. Läheisten brittisuhteidensa ansiosta hän sai pitää asemansa valtion johdossa, mutta menetti viimeisetkin suosionrippeensä. Bakr Sidqin kaappauksen yhteydessä hän oli ainut brittien lähetystöstä turvaa hakenut poliitikko.

Kun Nuri al-Sa’id palasi maapaosta Egyptistä elokuussa 1937. Hänet nimitettiin lähettilääksi Isoon-Britanniaan. Palattuaan Bagdadiin lokakuussa 1938 hän suostutteli eversti Salahuldin al-Sabbaghin kaappauksen pääministeri Jamil al-Midfa’in kukistamiseksi. 24. joulukuuta 1938 kaappauksessa Nuri al-Sa’id palasi pääministeriksi.

Kuningas Ghazi ärsytti brittejä nationalistisilla mielipiteillään oman radioasemansa kautta. Tammikuussa 1939 kuningas jatkoi tätä ja nimitti Rašid Ali al-Kailanin kuninkaallisen divaaninsa johtoon. Nuri väitti maaliskuussa 1939 paljastaneensa salajuonen murhata kuningas, mikä antoi mahdollisuuden puhdistaa ei-toivotut henkilöt upseeristosta. Kun kuningas Ghazi kuoli auto-onnettomuudessa 4. huhtikuuta 1939, Nurin osuutta asiaan epäiltiin ja häntä syytettiin suoraan kuninkaan hautajaisissa. Sijaishallitsijaksi nousi Abdulilah, koska Faisal II oli vielä alaikäinen.

Euroopan tapahtumat vaikuttivat myös Irakissa ja Ranskan antautuminen Saksalle 1940 sai nationalistit toivomaan Saksan voittoa sodassa. Vaikka Nuri oli edelleen uskollinen briteille, al-Sabbagh siirtyi kannattamaan saksalaisia, mikä johti siihen että Nuri menetti merkittävimmän tukijansa armeijassa.

Huhtikuussa 1941 saksalaismieliset tekivät kaappauksen ja Rašid Ali al-Kailani asetettiin pääministeriksi. Nuri pakeni brittien hallussa olleeseen Transjordaniaan ja sieltä Kairoon. Brittien miehittäessä Bagdadin lokakuussa Nuri palasi pääministeriksi, jossa asemassa hän oli kaksi ja puoli vuotta. Vuodesta 1943 valtionhoitaja Abdulilah alkoi kuitenkin toimia itsenäisemmin. Irak oli brittien miehittämä vuoteen 1947.

Yhteiskunta oli kuitenkin muuttumassa ja kaupungistuminen ja kasvava keskiluokka ja kasvava poliittinen valveutuneisuus johtivat muutoksiin. Irakin kommunistinen puolue alkoi saada kasvavaa vaikutusvaltaa. Marraskuussa 1946 öljytyöläisten lakko johti lakkoilijoiden verilöylyyn poliisin toimesta. Hätäratkaisuna Nuri otettiin jälleen pääministeriksi. Hän otti aluksi liberaalit ja kansallisdemokraatit mukaan päätöksentekoon, mutta palasi pian tavanomaisiin toimiinsa ja määräsi kommunistien pidätyksistä tammikuussa 1947. Nuri sekä valtionhoitaja Abdulilah pitivät brittiarmeijaa parhaimpana valtansa takeena. Tammikuussa 1948 Nuri matkusti Isoon-Britanniaan ja 15. tammikuuta solmittiin uusi anglo-irakilainen sopimus.

Sopimus johti suuriin levottomuuksiin Irakissa ja 20. tammikuuta poliisi tulitti mielenosoittajia. Nuri palasi maahan 26. tammikuuta ja aloitti vastatoimenpiteet kukistaen mielenosoitukset.

Vuosina 1954–1955 solmittiin Bagdadin sopimukset, joissa Irak liittyi poliittisesti ja sotilaallisesti länsileiriin ja lännen alueellisiin liittolaisiin, kuten Turkkiin. Samaan aikaan poliittista painostusta ja sensuuria tiukennettiin. Parantuneen taloudellisen tilanteen vuoksi reaktiot olivat lievemmät kuin vuonna 1948.

Tilanne paheni 1956 Najafin ja Nayyin mellakoiden myötä 1956, kun Israel, Britannia ja Ranska hyökkäsivät arabinationalismin lipunkantaja Egyptiin sen kansallistettua Suezin kanavan. Helmikuussa 1957 syntyi kansallisen yhtenäisyyden oppositiorintama kommunistien, kansallisdemokraattien ja baath-puolueen kesken. Upseeristossa perustettiin vapaiden upseerien korkein komitea.

Irak ja sen hašemiittikuninkaan hallitsema liittolainen Jordania reagoivat Egyptin ja Syyrian valtioliittoon helmikuussa 1958 muodostamalla Irakin ja Jordanian arabiliittovaltion. Nuri nimitettiin valtion ensimmäiseksi pääministeriksi. Kuitenkin 14. heinäkuuta 1958 vallankumoukselliset upseerit aloittivat vallankaappauksen, joka sai Bagdadin asukkaiden tuen. Monarkia kaatui ja kuningasperhe teloitettiin. Nuri pakeni, mutta hänet saatiin kiinni seuraavana päivänä ja ammuttiin.