New Statesman

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
New Statesman
Lehtityyppi viikkolehti
Aihealue politiikka
Levikki 26 000
Perustettu 1913
Kieli englanti
Kotisivu newstatesman.com

New Statesman on brittiläinen vasemmistolainen poliittinen viikkolehti, joka ilmestyy Lontoossa. Viimeinen päätoimittaja on ollut John Kampfner, joka irtisanoutui yllättäen 13. helmikuuta 2008. Lehden ohjelma on "kehitys, ihmisoikeudet ja ympäristö, maailmanlaajuiset kysymykset, jotka valtalehdistö usein sivuuttaa".

Lehden numerossa 29. toukokuuta 2006 sen päätoimittaja John Kampfner lausui, että New Statesman pysyy "uskollisena radikaalin politiikan perinnölleen".

Lehteä kutsutaan joskus kaikessa ystävyydessä nimellä 'The Staggers' ('Hoipertelijat').

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

New Statesmanin perustivat 1913 Sidney ja Beatrice Webb, ja heitä tukivat George Bernard Shaw ja muut merkittävät Fabian Societyn jäsenet. Sen ensimmäinen päätoimittaja oli Clifford Sharp. Sharp oli päätoimittajana vuoteen 1928, mutta kahden viimeisen vuoden aikana hänen työtehoaan heikensi alkoholismi ja lehden päätoimittajana oli todellisuudessa hänen apulaisensa Charles Mostyn Lloyd, joka hoiti tehtävää Sharpin lähdön jälkeen, kunnes Kingsley Martin nimitettiin päätoimittajaksi 1930. Martin oli tehtävässä 30 vuotta. Vaikka Webbit ja useimmat Fabian-seuran jäsenet olivat yhteydessä Britannian työväenpuolueseen, Sharp siirtyi lähemmäksi Asquithin liberaaleja.

Kingsley Martinin aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samaan aikaan kun Martinista tuli päätoimittaja, Statesmaniin sulautui liberaalien viikkolehti Nation ja lehden nimeksi tuli New Statesman and Nation, joka säilyi sillä vuoteen 1964. Nationin johtokunnan puheenjohtaja oli taloustieteilijä John Maynard Keynes, josta tuli uusi tärkeä vaikuttaja vasta yhdistyneeseen lehteen, jonka levikki oli alkuun vain vajaat 13 000.

1930-luvulla Martinin Statesman siirtyi poliittisesti selvästi vasemmalle. Siitä tuli jyrkän antifasistinen, ja se suhtautui yleensä kriittisesti hallituksen myöntyvyyspolitiikkaan Mussolinia ja Hitleriä kohtaan, vaikkakaan se ei tukenut Britannian asevarustelua. Se myös tunnetusti puhui Stalinin Neuvostoliiton puolesta. Vuonna 1934 se julkaisi H. G. Wellsin kuuluisan Staliniin kunnioittavasti suhtautuvan haastattelun. Vuonna 1938 Martin kieltäytyi julkaisemasta George Orwellin raportteja Espanjan sisällissodan aikaisesta Barcelonasta, koska niissä arvosteltiin sitä, että kommunistit tukahduttivat anarkistit ja vasemmistolaisen POUMin. "On surullinen tosiasia", Martin kirjoitti Orwellille, "että Venäjän nykyisin hallinnon vihamielinen arvostelu otetaan helposti propagandana sosialismia vastaan."lähde?

Statesmanin levikki kasvoi valtavasti Martinin aikana ja oli 70 000 vuonna 1945, ja siitä tuli keskeinen vaikuttaja työväenpuolueen politiikassa. Lehti kiitti työväenpuolueen vaalivoittoa 1945 mutta suhtautui kriittisesti uuden hallituksen ulkopolitiikkaan. Labourin nuori parlamenttiedustaja Richard Crossman, joka oli ollut ennen sotaa apulaispäätoimittaja, oli tähän aikaan Martinin pääavustaja, ja Statesman julkaisi Crossmanin, Michael Footin ja Ian Mikardon pamfletin Keep Left, joka hyvin ytimekkäästi esitti työväenpuolueen vasemmistosiiven ehdotuksen "kolmannen voiman" ulkopolitiikasta sen sijaan että liittouduttaisiin Yhdysvaltojen kanssa.

1950-luvulla Statesman jatkoi Britannian ulko- ja puolutuspolitiikan ja Hugh Gaitskellin puoluejohtajuuden vasemmistolaissävyistä arvostelua (joskaan Martin ei ollut suoraan yhteydessä Gaitskellia vastustavan vasemmistosiiven johtajaan Aneurin Bevaniin). Se vastusti Korean sotaa, ja Britannian ydinaseiden vastainen liike sai alkunsa Statesmanissa julkaistusta J. B. Priestleyn artikkelista.

Kingsleyn jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martin jäi eläkkeelle 1960, ja hänen tilalleen päätoimittajaksi tuli John Freeman, poliitikko ja toimittaja, joka oli eronnut työväenpuolueen hallituksesta 1951 Bevanin ja Harold Wilsonin kanssa. Freeman pysyi päätoimittajana viisi vuotta vuoteen 1965, ja hänen jälkeensä tehtävän otti Paul Johnson, jonka johdolla Statesmansaavutti levikkihuippunsa 90 000. Joidenkin mielestä, jopa Paul Johnsonin vihamiesten, kuten Richard Ingramsin miestä, tuo vaihe oli lehdelle toimituksellisesti hyvin vahvaa aikaa.

Alamäki ja kriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johnsonin lähdettyä 1970 Statesmanin levikki kääntyi pitkäksi aikaa laskusuuntaan useiden päätoimittajien aikana: Richard Crossman (1970–1972) yritti johtaa lehteä samalla kun hänellä oli merkittävä asema työväenpuolueessa; Anthony Howard (1972–1978), joka palkkasi lehteen muun muassa Christopher Hitchensin, Martin Amisin ja James Fentonin (yllättäen tunnettu antisosialisti Auberon Waugh kirjoitti Statesmaniin tässä vaiheessa ennen kuin palasi luonnolliseen kotiinsa The Spectatoriin); Bruce Page (1978–191982), joka johdatteli lehteä kohti tutkivaa journalismia ja antoi potkut Arthur Marshallille, joka oli kirjoittanut Statesmaniin kolumnistina aika ajoin vuodesta 1935, ja syyksi on väitetty, että Marshall kannatti Margaret Thatcheria; Hugh Stephenson (1982–1986), jonka aikana lehti jälleen otti voimakkaasti kantaa yksipuolisen ydinaseriisunnan puolesta; John Lloyd (1986–1987), joka käänsi lehden suuntaa jälleen kohti keskustaa; Stuart Weir (1987–1990), jonka aikana Statesman perusti perustuslain uudistamiseen tähtäävän painostusryhmän Charter 88; sekä Steve Platt (1990–1996). Vuonna 1996 lehden levikki oli 23 000 kappaletta viikossa. New Statesman meni ensimmäisenä aikakauslehtenä verkkoon 1998.[1]

Statesman hankki viikkolehti New Societyn 1988 ja ne yhdistettiin, jolloin lehden nimeksi tuli New Statesman and Society kahdeksaksi vuodeksi, minkä jälkeen palattiin vanhaan nimeen. Vuonna 1993 pääministeri John Major nosti syytteen Statesmania vastaan, kun se oli julkaissut artikkelin, jossa käsiteltiin huhuja, joiden mukaan hänellä olisi suhde keittäjään. Vaikka asia saatiin pois päiväjärjestyksestä ilman oikeuskäsittelyä pienestä rahasummasta, oikeuskulut olivat vähällä viedä lehden konkurssiin.

Kulunut vuosikymmen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Statesman pelastui uhkaavalta konkurssilta, kun sen otti haltuunsa liikemies Philip Jeffrey, mutta 1996,sen jälkeen johtokunnassa oli kiistelty Jeffreyn suunnitelmista, se myytiin Geoffrey Robinsonille, Työväenpuolueen kansanedustajalle ja liikemiehelle. Hän potkaisi Plattin pois ja nimitti päätoimittajaksi Ian Hargreavesin, joka vuorostaan irtisanoi suurimman osan vasemmistolaistoimittajista ja muutti Statesman linjan, niin että se tuki Tony Blairia työväenpuolueen johtajana. Hargreaves jälkeen oli vuorossa Peter Wilby vuonna 1998, ja hän käänsi lehden taas vasemmalle. Muutos ei mennyt ilman ristiriitoja. Vuonna 2002 Statesmania syytettiin antisemitismistä, kun se julkaisi tutkimuksiin perustuvan jutun "Sionisti vaikuttajista", Britannian juutalaisyhteisöstä, jota se nimitti "Kosher-salaliitoksi". Jutun kuvituksen oli kultainen daavidintähti, joka lävisti Yhdysvaltojen lipun. Wilbyn poliittinen toimittaja John Kampfner astui hänen jälkeensä päätoimittajaksi toukokuussa 2005 suurten sisäisten ristiriitojen jälkeen.

Päätoimittajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hyams, Edward. The New Statesman: the history of the first fifty years 1913-63. Longman. 1963.
  • Rolph, C. H (ed) Kingsley: the life, letters and diaries of Kingsley Martin Victor Gollancz. 1973. ISBN 0-575-01636-1
  • Howe, Stephen (ed) Lines of Dissent: writing from the New Statesman 1913 to 1988. Verso. 1988. ISBN 0860912078
  • Smith, Adrian The New Statesman: portrait of a political weekly. Frank Cass. 1996. ISBN 0-7146-4645-8

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. History

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]