Kolmas anglo–burmalainen sota
| Kolmas anglo–burmalainen sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Burman armeijan antautumistilaisuus marraskuussa 1885.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
Kolmas anglo–burmalainen sota[1] oli viimeinen Burmaa eli nykyistä Myanmaria hallinneen Konbaungin dynastian ja Yhdistyneen kuningaskunnan välillä käydyistä kolmesta sodasta. Vuoden 1885 loppupuoliskolla käyty pariviikkoinen sota päättyi Burman viimeisen kuninkaan Thibawin kukistumiseen ja maan itsenäisyyden päättymiseen. Vuodesta 1897 Burmaa hallittiin osana Brittiläistä Intiaa ja maa itsenäistyi uudestaan vasta tammikuussa 1948.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Burmaa hallinnut Konbaungin dynastia oli käynyt ensimmäinen anglo–burmalaisen sodan Intian niemimaata hallinnutta Yhdistynyttä kuningaskuntaa vastaan vuosina 1852–1853. Sota oli päättynyt prinssi Mindonin syöstyä aikaisemman hallitsijan vallasta. Briteille oli menetetty maan eteläosien Pegun maakunnan hallinta, vaikkakaan lopullista rauhansopimusta ei ollut allekirjoitettu.[2] Mindonin valtakunta käsitti sodan jälkeen edelleen Iravadi-joen laakson pohjoisosat. Mindon pyrki vastaamaan ulkovaltojen muodostamaan uhkaan uudistamalla valtakuntaansa esimerkiksi Siamin kuningas Mongkutin tapaan. Uutta pääkaupunkia Mandalayta oli alettu rakentamaan vuonna 1856 ja sen lähistölle perustettiin esimerkiksi teräs- ja aseteollisuutta. Maahan kutsuttiin teknikkoja ranskasta ja italiasta, minkä lisäksi burmalaisia lähetystöjä matkusti länsimaihin uuden teknologian tuomiseksi Burmaan. Vuonna 1871 burmalainen lähetystö oli vieraillut myös Englannissa, joskin lähetystön saavutukset jäivät pieniksi. Mindonin seuraaja oli hänen vuonna 1878 valtaan noussut poikansa Thibaw.[1] Thibaw oli isäänsä huomattavasti heikompi hallitsija, jonka virkakoneisto kärsi esimerkiksi laajamittaisesta korruptiosta. Samalla ranskalaiset alkoivat yhä enenevissä määrin sekaantua Burman asioihin. Ranskalaiset saivat esimerkiksi sopimuksen rautatien rakentamisesta Manadalaysta kohti Intian rajaa.[2] Britit olivat aluksi tyytyneet vastaamaan ranskalaisten toimintaan Indokiinan suunnalla, mutta heidän toimintaansa Burmassa alettiin pitää uhkana.[3] Ranskalaisten pelättiin esimerkiksi toimittavan burmalaisille nykyaikaisia tykkejä ja muuta aseistusta.[2]
Vuonna 1885 burmalaiset sakottivat suuren summan brittiläiseltä tiikkipuita myyneeltä yritykseltä, väitetysti koska yhtiö oli vienyt maasta sovittua suuremman määrän puuta. Britanniassa Robert Salisburyn johtama konservatiivinen hallitus käytti sakkoa syynä sodan aloittamiselle. 22. lokakuuta 1885 Thibawille annettiin uhkavaatimus, jonka mukaan burmalaisten oli luovutettava maan ulkopolitiikan hallinta briteille. Aikaa vastaukselle annettiin 10. marraskuuta asti. Thibaw ei odotetusti hyväksynyt uhkavaatimusta, vaan vetosi burmalaisiin maan puolustusvalmistelujen aloittamiseksi.[2]
Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Britit kokosivat Burman sotaretkeä varten Harry Prendergastin johtaman osaston, johon kuului 3 029 brittisotilasta, 6 005 intialaista sotilasta ja 67 tykkiä. Komento sotatoimien aloittamisesta annettiin 11. marraskuuta. Brittejä vastassa oli ehkä noin 15 000–20 000 burmalaista sotilasta. Vain osalla heistä oli tuliaseita ja monet olivat aseistautuneet vain keihäin tai bambuseipäin. Heillä oli myös jonkin verran alkeellisia tykkejä.[2]
Britit etenivät Burmaan Iravadi-joella laivoilla ja he ylittivät maan rajan 15. marraskuuta. Burmalaiset olivat rakentaneet joen varrelle varustuksia, jotka avasivat tulen brittien laivastoa vastaan. Varustukset kukistettiin kuitenkin nopeasti. 17. marraskuuta britit hyökkäsivät samoin joen varrella sijainneita Minhlan ja Gweg-Yaung Kamyon linnoituksia vastaan joen vastakkaisilla rannoilla. Gweg-Yaung Kamyo kukistui nopeasti, mutta vastarinta Minhlassa oli kiivaampaa. Lopulta burmalaiset puolustajat kuitenkin pakenivat brittiläisen jalkaväen rynnäkön tieltä. Britit olivat menettäneet taisteluissa yhden upseerin ja neljä sotilasta kaatuneina, sekä neljä upseeria ja 27 sotilasta haavoittuneina. 22. marraskuuta vallattiin raskaiden tykkien suojaama varustus Paganissa ja paria päivää myöhemmin edettiin suurta burmalaista joukkoa vastaan Myingyaussa. Molemmat osapuolet tulittivat ensin toisiaan, mutta burmalaiset vetäytyivät paikalta seuranneen yön aikana. Brittien eteneminen jaktui kohti Avan kaupunkia, jossa saatiin viesti Burman kuninkaalta. Kuningas sanoi olevansa valmis vastarinnan lopettamiseen. Brittien laivasto purjehti edelleen Mandalayhin, josta heidän joukkonsa valtasivat kuninkaallisen palatsin. Kuningas ja Burman kuningatar vangittiin ja kolmas anglo–burmalainen sota oli näin päättynyt vain parin viikon taistelujen jälkeen.[2]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Burman kuningas Thibaw ajettiin perheineen maanpakoon Intiaan.[1] Ylä-Burma liitettiin virallisesti brittien hallitsemiin alueisiin 1. tammikuuta 1886. Viidakkoihin paenneet burmalaiset sotilaat tekivät tosin iskuja brittejä vastaan aina vuoteen 1890 sakka.[2] Lainsäädännöllisesti Burmasta tuli osa Brittiläistä Intiaa kuitenkin vasta vuonna 1897. Burma jaettiin kahteen hallinnolliseen alueeseen. Iravadi-joen laakso oli suoraan brittien hallinnassa, kun taas maan vuoristoalueita hallitsivat paikalliset ruhtinaat brittien alaisuudessa. Burman itsenäisyys oli päättynyt ja maa itsenäistyi uudelleen vasta 4. tammikuuta 1948.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Marja-Leena Heikkilä Horn ja Jukka O. Miettinen: Kaakkois-Aasia - Historia ja kulttuurit, s. 158–159, 173. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2000. ISBN 951-1-15771-X.
- ↑ a b c d e f g Harold E. Raugh, Jr: The Victorians at war, 1815–1914: an encyclopedia of British military history, s. 66–71. ABC-CLIO, 2004. ISBN 1-57607-926-0. (englanniksi)
- ↑ Anglo-Burmese Wars Encyclopaedia Britannica. Viitattu 6.11.2018. (englanniksi)
|
