Kevätleinikki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kevätleinikki
Ranunculus auricomus.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Ranunculales
Heimo: Leinikkikasvit Ranunculaceae
Suku: Leinikit Ranunculus
Laji: auricomus
Kaksiosainen nimi
Ranunculus auricomus
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Kevätleinikki Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Kevätleinikki Commonsissa

Kevätleinikki (Ranunculus auricomus) on leinikkikasveihin (Ranunculaceae) kuuluva monimuotoinen ruohovartinen kasvi. Se muistuttaa paljon sukulaistaan niittyleinikkiä, josta sen erottaa lehtien muodon perusteella. Kevätleinikillä on useita satoja niin sanottuja pikkulajeja.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kevätleinikin kukkia.
Kevätleinikin tyvilehti.

Monivuotinen kevätleinikki kasvaa 30–50 senttimetrin pituiseksi. Varsia on 1–5, ja niiden tyvellä ei tavallisesti ole lavattomia lehtituppia. Aluslehtiä on 1–20 kappaletta. Kalju lehtilapa on tavallisesti 3–5 cm leveä, joskus kuitenkin jopa 12 cm leveä. Lehtilavan muoto vaihtelee munuaismaisesta pyöreähköön, ja se on 3–5-jakoinen tai -osainen. Lehdykät ovat jakoisia tai hampaisia. Ruodittomien varsilehtien liuskat ovat 1,5–7 cm pitkiä, kapean tasasoukkia, ehytlaitaisia tai joskus harvoin harvaan epäsäännöllisesti hampaisia. Kukka on keltainen, tavallisesti 1–2 cm leveä, ja siinä on kaksi kehäkiehkuraa. Sekä verho- että terälehtiä on tavallisesti viisi kappaletta, joskin terälehdet ovat usein vaillinaisesti kehittyneitä. Terälehdissä on mesikuoppa. Kukkaperä on sileä, kukkapohjus 2–9 mm pitkä ja kalju tai karvainen. Kevätleinikki kukkii Suomessa touko-kesäkuussa. Hedelmistössä on 1–2 mm pitkiä, tiheäkarvaisia pähkylöitä, joissa on 0,4–1,8 mm pitkä ota. Kevätleinikki on muiden leinikkien tapaan myrkyllinen kasvi.[1]

Kevätleinikistä on eriytynyt pikkulajeja, koska se lisääntyy apomiktisesti. Se tarkoittaa, että siemenet kehittyvät ilman hedelmöitystä kasvin soluista, jotka eivät välttämättä ole sukusoluja. Kasvien apomiktisyys vastaa eläinten partenogeneesiä. Yksittäiset alalajit ovat yleensä suppealle levinneitä, mutta ne voivat olla laajastikin levinneitä. Ne ovat yleensä hyvin vaikeasti erotettavissa toisistaan pienten ulkonäköerojen perusteella. Pelkästään Pohjoismaista on kuvattu noin 500 kevätleinikkien ryhmään kuuluvaa pikkulajia, joista noin 200 on tavattu Suomessa.[2][3]

Nykyään apomiktiset leinikit käsitellään omina lajeinaan, mutta aikaisemmin niiden katsottiin olevan kevätleinikkien alalajeina. Apomiktiset leinikit jaotellaan seuraaviin ryhmiin:[4]

  • kevätlehtoleinikitRanunculus fallax -ryhmä, Suomessa ainakin 90 pikkulajia
  • kevätleinikit – Ranunculus auricomus -ryhmä, Suomessa noin 200 pikkulajia
  • lehtoleinikitRanunculus cassubicus -ryhmä, Suomessa ainakin 10 pikkulajia
  • taigaleinikitRanunculus monophyllus -ryhmä, Suomessa 7 pikkulajia

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kevätleinikkiä tavataan ainoastaan Euroopassa, jossa se on levinnyt suurimaan osaan mannerta. Laji puuttuu Pyreneiden niemimaalta, Keski- ja Etelä-Italiasta, Albaniasta, Kreikasta, Etelä-Ukrainasta sekä Venäjän etelä- ja pohjoisosista.[5]

Suomessa kevätleinikkiä tavataan koko maassa. Pohjois-Lapissa laji on harvinaisempi, muualla maata se on yleinen laji.[2]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kevätleinikkiä tavataan tavallisesti rehevihköillä ja usein kosteilla niityillä, pellonreunuksilla, tuorissa ja kosteissa lehdoissa, rantalehdoissa ja -lepikoissa sekä myös puistoissa. Aikaisemmin kevätleinikkiä hyödytti perinteinen maataloustoiminta.[2] Useat pikkulajit ovat syntyneet viljely-ympäristössä ja levinneet ihmisen toiminnan myötä.[6]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa keväleinikkejä on tutkittu paljon. Erityisesti tässä työssä ansioitui Helsingin yliopiston kasvimuseon johtajana 1941–1959 toiminut Gunnar Marklund (1892–1964).[7][8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hämet-Ahti, Leena, Suominen, Juha, Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9.
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
  • Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Retkeilykasvio 1998, s. 75, 80.
  2. a b c Retkeilykasvio 1998, s. 80.
  3. Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 180.
  4. Retkeilykasvio 1998, s. 79–80.
  5. Arne Anderberg: Den virtuella floran: Majsmörblomma (myös levinneisyyskartat) 2004. Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 6.1.2012. (ruotsiksi)
  6. Oulun kasvit 2005, s. 289.
  7. Oulun kasvit 2005, s. 288.
  8. Luonnontieteellinen keskusmuseo. Suomalaisia putkilokasvitaksonomeja: Gunnar Marklund. (eng.) Viitattu 6.1.2012.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]