Lehtoleinikki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lehtoleinikki
Lehtoleinikki (oikealla) ja mäkileinikki (vasemmalla) kuvattuna Johann Georg Sturmin teoksessa Deutschlands Flora in Abbildungen (1796).
Lehtoleinikki (oikealla) ja mäkileinikki (vasemmalla) kuvattuna Johann Georg Sturmin teoksessa Deutschlands Flora in Abbildungen (1796).
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Ranunculales
Heimo: Leinikkikasvit Ranunculaceae
Suku: Leinikit Ranunculus
Laji: cassubicus
Kaksiosainen nimi
Ranunculus cassubicus
L. sensu Marklund
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Lehtoleinikki Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Lehtoleinikki Commonsissa

Lehtoleinikki (Ranunculus cassubicus) on Euroopassa tavattava, lehtojen leinikkilaji. Lehtoleinikki on apomiktisesti lisääntyvä ryhmälaji, johon kuuluu useita ns. pikkulajeja. Perinteisesti lehtoleinikki-ryhmä on käsitelty apomiktisten kevätleinikkien (R. auricomus) alalajina, mutta nykyään se käsitellään omana lajiryhmänään.[1]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lehtoleinikin kukan terälehdet ovat usein vaillinaisesti kehittyneitä.
Lehtoleinikin pyöreitä aluslehtiä.

Monivuotinen, tavallisesti tukevahko lehtoleinikki kasvaa 30–70 cm pitkäksi. Varsia on 1–3 ja niiden tyvellä on lavattomia, suomumaisia ja vanhemmiten lakastuvia lehtituppia. Aluslehtiä on yksi tai kaksi. Lehtilapa on 4–10 cm, joskus jopa 20 cm leveä, herttatyvinen ja muodoltaan vaihteleva munuaismaisesta pyöreään. Lapa on tavallisesti liuskaton, joskus matalaan kolmihakoinen ja hammaslaitainen. Varsilehtien liuskat ovat 2,5–8 cm pitkiä, melko leveitä, suikeita ja hammaslaitaisia. Isoja ja jokseenkin tasakokoisia hampaita on runsaasti. Kukat sijaitsevat yksittäin varren ja haarojen päissä. Kukkaperä on sileä, kukkapohjus 5–11 mm pitkä ja tiheäkarvainen. 2–3 cm leveässä kullankeltaisessa kukassa on kaksi kehäkiehkuraa. Sekä verhiö että teriö ovat viisilehtisiä, joskin toisinaan osa terälehdistä on vaillinaisesti kehittyneitä. Terälehdissä on mesikuoppa. Lehtoleinikki kukkii Suomessa toukokuussa. Hedelmistössä on 2–3 mm pitkiä pähkylöitä, joissa on 1,3–2 mm pitkä ota. Muiden leinnikkien tapaan lehtoleinikki on myrkyllinen kasvi.[2]

Lehtoleinikki kuuluu apomiktisiin leinikkeihin, jotka pystyvät tuottamaan siemeniä ilman hedelmöitystä. Näin syntyvät apomiktiset pikkulajit ovat toisistaan hyvin vaikeasti erotettavissa. Pikkulajien väliset erot ovat epäselviä ja levinneisyydeltään ne ovat usein suppea-alaisia. Suomessa lehtoleinikkien ryhmästä on erotettu ainakin kymmennen pikkulajia.[1][3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lehtoleinikkiä tavataan ainoastaan Euroopassa. Sitä kasvaa Alppien itäosista, Unkarista ja Romaniasta Länsi-Ukrainaan ja Länsi-Venäjälle, Itä-Puolaan, Baltiaan, Etelä-Suomeen sekä Länsi-Ruotsiin.[4] Suomessa lehtoleinikkiä tavataan Ahvenanmaalla, sekä Manner-Suomessa lähinnä Uudeltamaalta ja Kymenlaaksosta Hämeeseen ulottuvalla alueella. Pohjois-Savossa on lisäksi lajin erillisesiintymä.[5]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lehtoleinikki viihtyy rehevissä lehdoissa ja vanhoissa puistoissa.[1] Lehtojen raivaaminen pelloiksi on aikanaan hävittänyt kasvin esiintymiä. Vanhoja puistokasvustoja uhkaavat nykyään niittymäisten kasvupaikkojen katoaminen helppohoitoisen nurmen suosimisen myötä.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kuopion katoava kasvimaailma. Toim. Renvall, Pertti & Fagerstén, Reino & Knuutinen, Jorma & Vainio, Outi. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 6. Kuopio 2002.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Retkeilykasvio 1998, s. 79.
  2. Retkeilykasvio 1998, s. 75, 79.
  3. a b Kuopion katoava kasvimaailma 2002, s. 156.
  4. Den virtuella floran: Lundsmörblomma (myös levinneisyyskartat) (ruots.) Viitattu 24.11.2011.
  5. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Lehtoleinikkien levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 24.11.2011.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]