Kenen Helsinki
| Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista 1970 | |
|---|---|
 |
|
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija | Vilhelm Helander ja Mikael Sundman |
| Kustantaja | WSOY |
| Julkaistu | 1970 |
| Sivumäärä | 122 |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista 1970 on arkkitehtikaksikko Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin vuonna 1970 kirjoittama pamflettikirja, jossa arvostellaan Helsingin silloista kaupunkisuunnittelua. Teos kritisoi erityisesti autoilun ja suuryritysten etujen suosimista, epädemokraattista päätöksentekoa sekä vanhojen arvorakennusten purkamista asukkaiden etujen vastaisina kehityskulkuina. Teoksen kustansi WSOY ja se käännettiin myös ruotsiksi.
Kenen Helsinki herätti ilmestyessään laajan julkisen keskustelun ja siitä tuli suomalaisen pamflettikirjallisuuden klassikko. Teos sai Eino Leinon palkinnon vuonna 1971. Sen on katsottu vaikuttaneen etenkin Helsingin kaupunkisuunnitteluun.[1] Teos myös lisäsi Suomessa käytyä keskustelua vanhan rakennuskannan saneeraamisesta ja purkamisesta.[2]
Teoksen sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Arvostelun pääkohteena Kenen Helsingissä on suuryritysten ja liike-elämän etuja myötäilevä ja asukkaiden tarpeista piittaamaton kaupunki- ja liikennesuunnittelu, päätöksenteon sisäpiiriverkostot ja epäinhimillinen tehokkuusajattelu. Erityistä huomiota saa Helsingin kantakaupungissa tapahtunut katutilan vähittäinen siirtyminen jalankulkijoilta autoille ja hyväkuntoistenkin historiallisten arvorakennusten säälimätön purkaminen. Helanderin ja Sundmanin mukaan esimerkiksi yksityisautoilun suosiminen ei perustunut asukkaiden tahtoon tai demokraattiseen päätöksentekoon, mutta kaupungin hallintokoneisto toteutti sitä vaivihkaa kaikesta huolimatta. Teos sisältää runsaasti ”ennen ja jälkeen” -kuvapareja, jotka osoittavat havainnollisesti muutoksen suunnan.[3] Kuvia on kaikkiaan yli 140.[1]
Teoksessa erikseen puituja tapauksia ovat muun muassa hotelli Kämpin ja Kino-Palatsin purkaminen, Helsingin kaupungintalokorttelin raju saneeraus, Sinebrychoffin puiston raivaaminen toteutumattoman rakennussuunnitelman tieltä sekä hotelli InterContinentalin ja hotelli Hesperian rakentaminen niin sanottuun Tykistöpihan kortteliin. Huomiota saavat myös puiden poistaminen vanhoilta puistokaduilta, torialueiden muuttaminen paikoituskäyttöön, keskustan jalankulkutunnelisuunnitelmat, virkistysalueiden kaavoittaminen rakennuskäyttöön sekä vanhojen asuintalojen saneeraus- ja purkamiskeinottelusta seurannut kantakaupungin konttoristuminen ja asuinalueiden eriytyminen.[4]
Reaktiot ja seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kenen Helsingin sisältämä poliittisen ja taloudellisen vallankäytön kritiikki teki aikanaan suuren vaikutuksen erityisesti moniin nuoriin ja vasemmistohenkisiin radikaaleihin, joiden on sanottu lukeneen sitä ahmien.[1] Aikalaisista myös muun muassa professorit Matti Klinge ja Sixten Korkman ovat kertoneet teoksen ja sen nostattamien reaktioiden vaikuttaneen merkittävästi ajatteluunsa.[5][6] Teosta pidettiin radikaalina ohjelmanjulistuksena, vaikka vaatimus vanhojen rakennusten säilyttämisestä oli nähtävissä myös konservativiisena. Kenen Helsinki herätti huomiota myös henkilöimällä syytöksiään tunnettuihin poliittisiin ja taloudellisiin vaikuttajiin. Esimerkiksi Kansallis-Osake-Pankin (KOP) pääjohtajaa Matti Virkkusta syyllistettiin hotelli Kämpin purkamisesta. Virkkunen tiettävästi kommentoi teosta sanomalla ”Perseeni minä tällaisilla kirjoilla pyyhin”.[7]
Teoksen julkaisu käynnisti myös WSOY:n sisällä kiistan kustantamon linjasta. Konservatiivisemmat tahot yhtiön johdossa eivät pitäneet teoksen vasemmistolaissävytteisestä kielenkäytöstä ja KOP:n johtoon kohdistetusta arvostelusta, kun taas yhtiön pääjohtaja Hannu Tarmio puolusti teoksen julkaisua. KOP oli WSOY:n tärkein luotottaja ja pääjohtaja Virkkunen oli kirjan julkaisun jälkeen yhteydessä kustantamon johtoon. WSOY:n hallintoneuvoston jäsen, akateemikko Paavo Ravila kutsui Kenen Helsinkiä häväistyskirjoitukseksi, jonka ”tarkoituksena on valmistaa maaperää vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen väkivaltaiselle muuttamiselle”.[8][2][9] Mikael Sundmanin mukaan kustantamon johto olisi yrittänyt jopa estää kirjan julkaisun ja vetää sen pois myynnistä.[10] Hän väitti myös, että Tarmio olisi halunnut sensuroida kirjasta kohdan, jossa mainittiin tunnettujen sosiaalidemokraattisten poliitikkojen kuten Mauno Koiviston ja Väinö Leskisen omistuksista Helsinkiin tunneleita rakennuttaneessa Suojakäytävä Oy:ssä. WSOY:n varapääjohtaja Osmo Särkilahti taas oli pyytänyt Suomalaista Kirjakauppaa olemaan asettamatta teosta näkyvästi esille.[8] Kenen Helsinki yhdessä kahden muun kiistellyn yhteiskunnallisen pamfletin kanssa johti vuonna 1972 Tarmion lyhytaikaiseen erottamiseen pääjohtajan paikalta, koska WSOY:n hallintoneuvoston enemmistö katsoi hänen suosineen liikaa nuoria vasemmistoradikaaleja.[8][9]
Kirjan kirjoittamisen aikaan arkkitehti Helander ja arkkitehtiylioppilas Sundman olivat Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston nuoria arkkitehteja.[3] He voittivat yhdessä arkkitehti Pekka Pakkalan kanssa vuonna 1972 suunnittelukilpailun Katajanokan itäosaan rakennettavasta uudesta asuinalueesta. Katajanokan suunnitelmaa on pidetty suomalaisen kaupunkisuunnittelun käännekohtana ja vastareaktiona 1960-luvun tehokkuushenkiselle asuinalueiden suunnittelulle.[1][11] Sundman palkattiin vuonna 1971 Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastoon, jonka palveluksessa hän työskenteli koko lopun uransa. Professoriksi nimitetty Helander perusti oman arkkitehtitoimiston, joka restauroi myöhemmin useita Helsingin historiallisia rakennuksia.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Joel Kuortti & Jukka-Pekka Pietiäinen: 100 merkittävää suomalaista tietokirjaa – Abckiriasta Mustaan orkideaan, s. 100–102. Paasilinna, Helsinki 2014.
- ↑ a b Tuomo Olkkonen: Kenen Helsinki aktivoi keskustelua saneerauksesta Tiellä sananvapauteen -sivusto. Viitattu 6.10.2018.
- ↑ a b Laura Kolbe: ”Helsinki kasvaa suurkaupungiksi”, s. 297–298 teoksessa Helsingin historia vuodesta 1945, 3: Kunnallishallinto- ja politiikka, kunnallistalous. Helsingin kaupunki, Helsinki 2002.
- ↑ Vilhelm Helander & Mikael Sundman: Kenen Helsinki, passim. WSOY, Helsinki 1970.
- ↑ Markku Kuisma: Kokoomus kannatti teho- sivistymättömyyttä (maksullinen artikkeli) Helsingin Sanomat 9.10.2014. Viitattu 6.10.2018.
- ↑ Aino Frilander: Elämäni kirjat: Sixten Korkmania naurattavat ja itkettävät Astrid Lindgrenin lastenkirjat (maksullinen artikkeli) Helsingin Sanomat 26.12.2014. Viitattu 6.10.2018.
- ↑ Markku Kuisma: Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi – Kansallis-Osake-Pankki 1940–1995, s. 237–238. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2004.
- ↑ a b c Kai Häggman: Avarammille aloille, väljemmille vesille – Werner Söderström Osakeyhtiö 1940–2003, s. 326–329, 332–334. WSOY, Helsinki 2003.
- ↑ a b Pentti Murole: Kenen Helsinki Tarmion turmiona Pentti Murole -blogi 5.6.2014. Viitattu 6.10.2018.
- ↑ Lars Hedman: ”Vaihtoehtoliikkeiden suurta aikaa”, s. 117 teoksessa Kaupungin sielua etsimässä – kertomus Helsingin kaupunkisuunnittelusta Bertel Jungista nykyaikaan (toim. Pertti Mustonen). Helsingin kaupunkisuunnitteluvirasto, Helsinki 2010.
- ↑ Jukka Turtiainen: ”Suomalaisen kaupungin jälleenrakennus”, s. 49–50 teoksessa Suomalaista kaupunkiarkkitehtuuria (Jussi Kautto, Ilkka Holmila, Jukka Turtiainen). Suomen Rakennustaiteen museo, Helsinki 1990.