Kemiallisten yhdisteiden nimeäminen
Kemiallisten yhdisteiden nimeämiselle on olemassa sääntöjen mukainen käytäntö. Sääntöjen on tarkoitus helpottaa yhdisteen kemiallisen rakenteen ja yhdisteen muodostavien alkuaineiden määrän havaitsemista. Orgaanisille yhdisteille on olemassa erillinen nimeämiskäytäntö.
Osalle yhdisteistä on annettu niin sanottuja triviaalinimiä, jotka ovat yleiskieleen vakiintuneita ei-systemaattisia nimiä. Esimerkkejä ovat muun muassa vesi, ammoniakki, salmiakki, ruokasooda ja ruokasuola. Triviaalinimien heikkous on se, etteivät ne anna minkäänlaista informaatiota yhdisteen koostumuksesta.
Sääntöjä epäorgaanisille yhdisteille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaksi alkuainetta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nimettäessä kahdesta erilaisesta alkuaineesta rakentuvaa yhdistettä, yhdisteen molekyylikaavassa ensimmäiseksi kirjoitettu (pienempi elektronegatiivisuus) säilyttää saman muodon, jota käytetään alkuaineen nimeämisessä (esimerkiksi vety)[1]. Jälkimmäinen alkuaine ilmoitetaan sen kreikan- tai latinankielisellä nimellä, johon on liitetty idi-pääte. Esimerkiksi hapen latinankielinen nimi on oxygenium ja kun se muodostaa yhdisteen hapen latinankielisestä nimestä otetaan sen alku (ox-) ja liitetään se -idi-päätteeseen, milloin saadaan oksidi.
Usein kun yhdisteen muodostaa kaksi alkuainetta, on toista alkuainetta enemmän kuin yksi kappale. Jos alkuainetta on enemmän kuin yksi sen lukumäärä ilmoitetaan kreikan kielestä johdetun etuliiteen avulla.[1] Esimerkiksi veden muodostavien vetyjen lukumäärä ilmoitetaan etuliitteellä di. Näin ollen veden (H2O) tarkka nimitys on divetyoksidi.
Metallikationin muodostaessa useita yhdisteitä saman anionin kanssa eri hapetusluvuilla, nimeämisessä metallin perään kirjoitetaan sulkumerkintöjen sisään metallin hapetusluku roomalaisilla numeroilla. Esimerkiksi kupari(I)oksidi (Cu2O) ja kupari(II)oksidi (CuO).
Moniatominen anioni ja kationi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Moniatomisen anionin (negatiivinen ioni) nimeämispäätteenä käytetään yleensä -aatti-päätettä[1]. Pääte saattaa olla myös -iitti, sikäli kun sama alkuaine muodostaa useita erilaisia anioneja. Esimerkiksi sulfaatti (SO42−) ja sulfiitti (SO32−), poikkeuksena kuitenkin hydroksidi-ioni (OH−).
Moniatomisen kationin (positiivinen ioni) tapauksessa käytetään nimeämispäätettä -onium. Esimerkiksi ammoniumioni NH4+ ja oksoniumioni H3O+.
Orgaaniset yhdisteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Melko yksinkertaiset yhdisteet pystytään nimeämään muutaman eri vaiheen avulla, kun tiedetään aineen rakenne ja atomien väliset sidokset. Orgaanisen aineen nimen perusrakenne on seuraava: sivuryhmät – perusosa – perusosanpääte.
1. Perusosa nimetään sen mukaan mikä on molekyylissä pisin yhtenäinen hiiliketju. Hiiliketjussa olevien hiilien lukumäärää vastaava numeerinen etuliite antaa nimen molekyylin perusosalle, esimerkiksi jos pisin hiiliketju on pituudeltaan seitsemän hiiltä on sen perusosa tällöin hept-.
2. Perusosan pääte on johdonmukaista etsiä peruosan selvittyä. Päätteen määrää pisimmän hiiliketjun funktionaaliset ryhmät. Jokaiselle funktionaaliselle ryhmälle on annettu tietty pääte. Esimerkiksi alkaaneilla pääte on -aani ja alkoholeilla -oli.
3. Hiilien numeroinnin avulla saadaan selville yhdisteen tarkempi nimi, jos samalla hiilirungolla esiintyy paikkaisomeriaa. Tällöin yhdisteen nimen eteen lisätään sen hiilen numero, jossa funktionaalinen ryhmä on kiinni. Numerointi aloitetaan siitä hiilirungon päästä, josta funktionaalinen ryhmä saa pienemmän numeron. Esimerkiksi 2-butanolissa hydroksyyliryhmä on kiinni hiiliketjun toisessa hiilessä.
- On mahdollista, että orgaanisessa molekyylissä on useita funktionaalisia ryhmiä. Tällöin on selvitettävä mitä funktionaalisia ryhmiä on kiinnityneenä hiiliketjuun ja otetaan yksi niistä määräämään perusosan pääte. Päätteen valinnassa käytetään järjestystä 1.) karboksyyli 2.) ketoni- tai aldehydi 3.) alkoholi 4.) amiini
4. Perusosan liittyneet sivuryhmät nimetään ja ilmoitetaan niiden lukumäärä. Sivuryhmien pääte on -yyli ja sen etupäätteen määrään sivuryhmän hiilien lukumäärä samalla tavalla kuin perusosan nimeämisessäkin. Jos yhdisteessä on monia samoja sivuryhmiä ilmoitetaan ne silloin numeerisella etuliitteellä, di-, tri- ja niin edelleen. Jos yhdisteessä on monia erilaisia sivuryhmiä tulee nimen kirjoittamisessa ensin se sivuryhmä, minkä ensimmäinen kirjain on aakkosissa ensimmäinen (numeerisia etuliitteitä kuten di- ei huomioda tällöin).
5. Sivuryhmien paikka hiiliketjussa numeroidaan samalla tavalla kuin numeroidaan perusosassa sijaitsevan funktionaalisen ryhmän paikka. Jos yhdisteessä on monia samoja sivuryhmiä erotetaan niiden paikkanumero pilkulla. Esimerkiksi jos yhdisteessä on kaksi metyyli-ryhmää, jotka ovat kiinni hiilirungon hiilissä kaksi ja kolme on nimi silloin muotoa 2,3-dimetyyli-.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Antti Kivinen, Osmo Mäkitie, Lauri Niinistö & Jaakko Sivula: Epäorgaanisen kemian nimistö, s. 15-18. Suomen Kemian Seura, 1972. ISBN 951-9223-13-4.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kemiallisten yhdisteiden nimeäminen Wikimedia Commonsissa
