Kanjō

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kanjō (jap. 勧請) tarkoittaa šintolaisuudessa prosessia, jossa osiin jaettu kami kutsutaan asumaan uuteen paikkaan ja pyhitetään sinne.[1]

Termi ”kanjō”[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kanjō oli alun perin buddhalainen termi, joka omaksuttiin myöhemmin šintolaiseen sanastoon. Kanjō tarkoitti aluksi saarnan pyytämistä Buddhalta puhtain sydämin, ja myöhemmin se alkoi merkitä buddhalle tai bodhisattvalle osoitettua kehotusta pysyä tässä maailmassa saarnaamista ja muiden ihmisten pelastamista varten. Käsite kehittyi sittemmin edelleen tarkoittamaan itse rituaalia (ja sanoja), jossa buddhaa tai bodhisattvaa pyydettiin laskeutumaan alttarille buddhalaisten palvontamenojen aikana. Japanissa sana sai vähitellen nykyisen merkityksensä, buddhan tai kamin pyhittämisen johonkin rakennukseen ensimmäistä kertaa.[1]

Kanjō-rituaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen kuin kami voidaan siirtää uuteen paikkaan, se täytyy jakaa osiin. Jakoprosessia ja jaettua kamia itseään kutsutaan sanoilla bunrei (jap. 分霊), go-bunrei (jap. 御分霊) tai wakemitama (jap. 分霊).[1] Jakamisprosessi, joita papit vertaavat toisen kynttilän sytyttämiseen sellaisella kynttilällä, joka on jo liekissä, jättää alkuperäisen kamin ehjäksi omalle paikalleen eikä siten vaikuta sen ominaisuuksiin.[1] Wakemitamalla on kaikki alkuperäisen hengen ominaisuudet ja se on siten ”elossa” ja pysyvä.[1] Prosessi suoritetaan usein, esimerkiksi šintolaisten festivaalien (matsuri) aikana tuomaan eloon väliaikaisia pyhäköitä (jap. 神酒所, mikisho) ja niiden kannettavia mikoshi-pyhäköitä.[2]

Inari-kamin kanjō[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inari-kami on käynyt läpi kanjō-prosessin useammin kuin mikään muu kami,[3] joten se on hyvä esimerkki prosessin käytöstä.

Siirtoa ei välttämättä tehdä toisesta pyhäköstä toiseen, vaan uusi paikka kamille voi olla yksityisomistuksessa oleva esine tai yksityiskoti. Tunnetaan tapaus, jossa Inari on pyhitettu uudelleen ketunkoloon (kettu on Inarin symboli). Ensimmäisessä tunnetussa Inarin kanjō-seremoniassa vuonna 842 kami siirrettiin Ono no Takamuran valtikkaan. Sen jälkeen valtikan omistaja kuljetti kamin Mutsu no kuniin (Aomoriin), mutta palasi muutamia vuosia myöhemmin Kiotoon. Aomorilaiset pyysivät häntä jättämään kamin Aomoriin, ja niin syntyi Takekoma Inarin pyhäkkö.[3]

Vuonna 1194 keisari Go-Toba päätti, että vain Fushimi Inari-taishan pyhäkkö sai suorittaa Inarille edes mitään kanjō-prosessin osia, mutta väärinkäytöksiä esiintyi niin usein, että pyhäkkö alkoi myöntää aitoustodistuksia jaetuille kameille. Rituaali kiellettiin lyhyeksi aikaa koko maassa Meiji-kaudella, mutta se aloitettiin uudelleen kansan vaatimuksesta ja nykyisin suurin osa isoista Inari-pyhäköistä suorittaa rituaalin maksua vastaan. Joskus maksusta määrää pyhäkkö ja joskus sen maksaminen jätetään palvojan omantunnon varaan. Vuonna 1990 Fushimi Inari-taisha oli suorittanut rituaalin 80 000 kertaa yksityishenkilöille. Palvojille annetaan usein mahdollisuus antaa omalle kamilleen henkilökohtainen nimi. Toyokawa Inarissa palvoja voi ostaa patsaan ja osallistua sitten kaigen-seremoniaan sen tuomiseksi eloon.[3]

Kun yksi Inarin muodoista pyhitetään uudelleen eri nimellä, sitä voidaan myös palvoa tietyssä tarkoituksessa. Kaikkia uusia tarkoitusperiä pidetään sen jälkeen kamin erityispiirteinä, etenkin jos uudelleenpyhittäminen onnistuu hyvin, vaikka uudet toiminnat olisivatkin hyvin kaukana kamin alkuperäisestä luonteesta, kuten esimerkiksi Inarin tapauksessa kalastus.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Smyers 1999, s. 235.
  2. Sonoda 1975, s. 114.
  3. a b c d Smyers 1999, s. 156–160.