Käyttöoikeus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Käyttöoikeus on oikeudellinen valta käyttää toisen omistamaa kiinteistöä tai irtainta esinettä. Se kuuluu rajoitettujen esineoikeuksien piiriin. Käyttöoikeudet jaetaan kahteen ryhmään, joista toisessa käyttöoikeuteen sisältyy valta hallita esinettä (esimerkiksi vuokraoikeus irtaimeen esineeseen, huoneenvuokraoikeus ja maanvuokraoikeus) ja toiseen tällaista oikeutta ei sisälly (esimerkiksi rasiteoikeus). Käyttöoikeus saadaan joko sopimuksella, testamentilla tai viranomaisen päätöksellä. Käyttöoikeuden haltija ei yleensä voi luovuttaa sitä kolmannelle. Käytön päätyttyä esine on palautettava takaisin omistajalleen olennaisesti alkuperäisessä kunnossa.[1][2][3]

Suomen lainsäädännössä on säädelty maanvuokrausta, huoneenvuokrausta, metsästysoikeuden vuokrausta, kalastusoikeuden vuokrausta, testamenttiin perustuvaa käyttöoikeutta ja viranomaisen perustamia rasitteita. Sen sijaan kiinteistöeläkkeestä, metsänhakkuuoikeudesta ja oikeudesta ottaa maa-aineksia toisen alueelta on olemassa pääasiassa oikeuskäytännössä kehittynyttä tapaoikeudellista normistoa.[4]

Viranomaisen valvonnassa tai viranomaisen toimesta perustettujen käyttöoikeuksien oikeusvaikutukset asianomaisten välillä ja suhteessa kolmansiin sekä käyttöoikeuden voimassaolo, muuttaminen ja lakkaaminen on säännelty laeilla. Sen sijaan sopimukseen perustuvien käyttöoikeuksien kohdalla vallitsee sopimusvapauden periaate. Tällöin oikeudet ja velvollisuudet määritellään sopimuksen perusteella, ellei lainsäädännöstä tai hyvän tavan vaatimuksesta muuta johdu. Käyttöoikeussopimukset ovat vapaamuotoisia ja ne voivat olla suullisia, kirjallisia tai konkludenttisia, jolloin sitoutumistahto osoitetaan käyttäytymisellä.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965.
  2. Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966.
  3. Factum, Weilin+Göös 2003–2005.
  4. a b Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa I palstat 409–412.