Hiomakone (paperiteollisuus)
Hiomakone on puuhioketta tuottava kone, jonka toiminta perustuu mekaaniseen puun työstämiseen. Puuta painetaan pyörivää hiomakivitahkoa vasten ja sekaan johdetaan vettä, jolloin puupölystä ja vedestä muodostuu hiokemassaa. Hioketta käytetään pahvin ja paperin valmistukseen.
Hiomakoneen historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paperia valmistettiin vielä 1800-luvun alkupuolella pääosin lumpusta. Paperintarpeen kasvaessa jatkuvasti ei lumppua kuitenkaan ollut riittävästi saatavilla, jolloin sille alettiin etsiä vaihtoehtoisia raaka-aineita. Materiaalina testattiin kaisloja, sammalia, humalia, nokkosia, juolavehnän juuria, asbestia, olkea ja erilaisia puulajeja. Mullistavaksi raaka-aineeksi osoittautui puu. Yksi tätä vaihtoehtoa kehitelleistä kokeilijoista ja keksijöitä oli saksalainen hiomomestari Friedrich Keller, joka onnistui valmistamaan puusta kuitumassaa 1844. Kymmenisen vuotta myöhemmin 1852 Heinrich Voelter kehitti keksinnöstä tehdaskäyttöön soveltuvan hiomakoneen. Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1867 esiteltiin kokonainen hiomo, joka toi keksinnölle maailmanmaineen.[1]
Kylmähiomakoneeksi kutsutaan koneita, jotka käyttävät runsaasti vettä, eikä puu pääse lämpenemään. Jos vettä käytetään vähän, hiokkeen lämpötila nousee, siitä tulee karkeampaa ja kuiduista pitempiä.[2]
Hiomisen alkuvaiheet Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viipurilainen kirjanpainaja C. G. Holmström sai vuonna 1856 patentin keksimälleen hiomakoneelle, mutta myi patenttinsa viipurilaiselle apteekkarille Achates Thunebergille. Thuneberg rakennutti pienen puuhiomon Kinterin koskelle. Warkauden konepajalla rakennettiin hiomakone Thunebergin piirustusten mukaan ja puumassan valmistus voitiin aloittaa 1860. Raaka-aineena käytettiin haapaa. Toisen puuhiomon Suomeen rakennutti vuori-insinööri Knut Fredrik Idestam vuonna 1865 Tampereelle. Myös Idestamin hiomo käytti raaka-aineena haapaa. Vuonna 1868 Idestam rakennutti suuremman hiomon Nokialle. Kolmantena hiomon ennätti perustamaan G. A. Serlachius Mänttään.[3]
Suomessa voi katsoa vallinneen 1870-luvun alussa pienen puuhiomoiden perustamisaallon, jonka seurauksena vuonna 1875 puuhiomoita oli jo 12:
- Kinterin puuhiomo Viipurin pitäjässä (1859)
- Tampereen puuhiomo Tampereen kaupungissa (1865)
- Nokian puuhiomo Pirkkalan pitäjässä (1868)
- Mäntän puuhiomo Keuruun pitäjässä (1868)
- Kyröskosken puuhiomo Hämeenkyrön pitäjässä (1871)
- Valkeakosken puuhiomo Sääksmäen pitäjässä (1872)
- Tampereen puuhiomo Tampereen kaupungissa (1872).
- Werlan puuhiomo ja pahvitehdas Iitin pitäjässä (myöh. Jaala, 2009 alk. Kouvola) (1872)
- Inkeroisten puuhiomo Sippolan pitäjässä (1872)
- Kuusankosken puuhiomo Iitin pitäjässä (1872)
- Kymin puuhiomo Iitin pitäjässä (1872)
- Hovinmaan (Åstrandin) puuhiomo Viipurin pitäjässä (1875)[4]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Kuisma, Markku: Metsäteollisuuden maa. Suomi, metsät ja kanvainvälinen järjestelmä 1620-1920. SKS 2006, 308-309, 315-317.
- ↑ Helander, Benj. A: Metsänkäyttö-oppi. WSOY Porvoo 1918.
- ↑ Suomen paperi-insinöörien yhdistyksen Paperimassan valmistuksen käsikirja. Helsinki 1933, s. 7.
- ↑ Ahvenisto, Inkeri: Tehdas yhdistää ja erottaa Verlassa 1880-luvulta 1960-luvulle. SKS Bibliotheca historica 118, s. 61.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hiomakone (paperiteollisuus) Wikimedia Commonsissa
