Heian-palatsi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Heian-palatsin Daigokudenin moderni jäljitelmä Heian-jingūlla Kiotossa.

Heian-palatsi oli Japanin pääkaupunkina vuosina 7941868 toimineen Heian-kyōn eli nykyisen Kioton alkuperäinen keisarillinen palatsi. Se toimi Japanin hallinnollisena keskuksena ja keisarin asuntona suurimman osan Heian-kautta vuosina 7941185. Kaupungin suunnitteluun käytettyjen kiinalaisten periaatteiden mukaisesti palatsi sijaitsi kaupungin pohjoispuolen keskiosassa .

Heian-palatsi koostui suuresta suorakulmion muotoisesta ja muureilla ympäröidystä alueesta, jonka sisäpuolella oli useita seremoniaalisia ja hallinnollisia rakennuksia. Niihin kuuluivat valtion ministeriöt. Alueella oli myös erikseen muureilla ympäröity "sisäpalatsi" eli Japanin keisarin asuinpaikka. Keisarin asuintilojen lisäksi sisäpalatsissa olivat keisarin puolisoiden asunnot sekä joitakin keisariin läheisesti liittyviä virallisia ja seremoniaalisia rakennuksia.

Palatsin alkuperäinen tarkoitus oli luoda esimerkki Kiinasta 600-luvulta lähtien Japaniin omaksutusta keskushallintomallista. Se loi myös sopivat puitteet keisarin asuintiloille, valtion asioiden hoidolle ja niihin liittyville seremonioille. Palatsin asuinkäyttö jatkui 1100-luvulle saakka, mutta suuriin valtiollisiin toimituksiin rakennetut tilat alkoivat jäädä pois käytöstä jo 800-lukuun mennessä. Tämä johtui paitsi siitä, että useita lakiseremonioita ja -menettelyjä lakkauttettiin, mutta myös siitä, että useita jäljelle jääneitä seremonioita siirrettiin pienimuotoisempaan sisäpalatsiin.

Heian-kauden keskivaiheilta lähtien palatsia tuhosivat useat tulipalot ja muut mullistukset. Kun sitä rakennettiin uudelleen, keisari ja joidenkin asioiden hoito siirtyivät palatsin ulkopuolelle. Hovin vallan heiketessä samaan aikaan tämä vähensi edelleen palatsin merkitystä hallinnollisena keskuksena. Lopulta vuonna 1227 palatsi paloi maan tasalle, eikä sitä enää rakennettu uudelleen. Sen jäännösten päälle rakennettiin niin, ettei siitä nykyään ole enää lähes mitään jäljellä. Tieto palatsista perustuu siten ajan kirjallisiin lähteisiin, jäljelle jääneisiin kaavioihin ja maalauksiin sekä pääosin 1970-luvun lopulla paikalla tehtyihin rajattuihin kaivauksiin.

Heian-kyōn kartta, jossa näkyvät palatsin sijainti ja Tsuchimikadon väliaikainen palatsi, joka kehittyi nykyiseksi Kioton keisarilliseksi palatsiksi.

Sijainti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palatsi sijaitsi Heian-kyōn suorakulmion muotoisen asemakaavan pohjoisreunan keskiosassa. Sen sijainti päätettiin jo kahteen aiempaan pääkaupunkiin eli Heijō-kyōhon (nykyisessä Narassa) ja Nagaoka-kyōhon sovelletun kiinalaisen mallin mukaan.[1] Suuren palatsin kaakkoiskulma sijaitsi keskellä nykyistä Nijōn linnaa. Pääsisäänkäynti palatsiin oli Suzakumon-portti (35°0′49″N, 135°44′32″E), joka muodosti Rashōmon-portilta kaupungin keskustan läpi kulkevan suuren Suzaku-kadun pohjoisen päätepisteen. Palatsi oli siten suuntautunut etelään ja katseli Heian-kyōn symmetristä asemakaavaa kohti. Suzakumon-portin lisäksi palatsilla oli 13 muuta porttia, jotka oli asetettu symmetrisesti sen sivumuureille. Suuri katu (jap. 大路, ōji) johti jokaiselle porteista, lukuun ottamatta kolmea porttia palatsin pohjoissivulla. Ne olivat kaupungin pohjoisrajalla.

Suuri palatsi eli Daidairi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuri palatsi (jap. 大内裏, Daidairi) oli muurien ympäröimä suorakulmion muotoinen alue, joka oli pohjois-eteläsuunnassa 1,4 kilometrin pituinen ja sijaitsi ensimmäisen (jap. 一条大路, Ichijō ōji) ja toisen (jap. 二条大路, Nijō ōji) suuren kadun välissä. Länsi-itäsuunnassa se oli 1,2 kilometrin levyinen ja rajoittui kahden suuren pohjois-eteläsuuntaisen kadun (jap. 西大宮大路, Nishi Ōmiya ōji sekä jap. 大宮大路, Ōmiya ōji) väliin.[2] Kolme tärkeintä rakennelmaa suuren palatsin sisällä olivat virallinen alue (jap. 朝堂院, Chōdō-in), vastaanottoalue (jap. 豊楽院, Buraku-in) ja sisäpalatsi (jap. 内裏, Dairi).

Suuren palatsin kaava.

Chōdō-in oli suorakulmiomainen, muurin ympäröimä alue aivan Suzakumon-portin pohjoispuolella ja suuren palatsin etelämuurin keskiosan kohdalla. Sen suunnittelu perustui kiinalaisiin esimerkkeihin ja noudatti kiinalaista arkkitehtuuria. Aikaisemmista pääkaupungeista saatujen arkeologisten todisteiden mukaan myös aiemmissa palatseissa oli samantyyppinen rakennuskompleksi. Sen muoto pysyi huomattavan vakaana 600-luvulta eteenpäin.[3]

Chōdō-inin päärakennus oli Daigokuden (jap. 大極殿) eli suuri audienssihalli, joka sijaitsi sen pohjoisosassa. Daigokudenin julkisivu oli etelään päin. Se oli suuri (noin 52 metriä idästä länteen ja 20 metriä pohjoisesta etelään[4]) kiinalaistyylinen rakennus, jossa oli tarkoitus pitää kaikkein merkittävimmät valtion seremoniat ja toiminnot. Sen seinät oli värjätty valkoisiksi, pilarit punaisiksi ja sen kattotiilet olivat vihreitä. Chōdō-inin eteläosassa oli "kaksitoista hallia", joissa byrokraatit istuivat tarkassa arvojärjestyksessä seremonioita varten. Heian-jingū-pyhäkössä Kiotossa on ilmeisen uskollinen rekonstruktio Daigokudenista jokseenkin pienemmässä mittakaavassa.

Chōdō-inissä pidettiin valtaannousuaudienssit. Siellä keisarin kuului valvoa byrokraattien keskusteluja tärkeistä valtion asioista aikaisin aamulla, vastaanottaa kuukausittaisia selontekoja virkamiehiltä, pitää uudenvuoden onnitteluseremonia ja vastaanottaa ulkovaltojen lähettiläitä.[5] Aamukeskustelukäytäntöä ei kuitenkaan seurattu enää vuonna 810[6] eikä myöskään käytäntöä kuukausittaisista raporteista. Ulkovaltojen lähettiläitä ei otettu enää vastaan suurimpana osana Heian-kautta, ja uudenvuoden juhlinnat siirrettiin supistettuina sisäpalatsiin 900-luvun loppuun mennessä. Chōdō-inissä pidettiin vain valtaannousuaudienssit ja tietyt buddhalaiset seremoniat.[5]

Buraku-in oli toinen suuri, suorakulmion muotoinen ja kiinalaistyylinen alue, joka sijaitsi Chōdō-inin länsipuolella. Se rakennettiin virallisia juhlia ja juhla-aterioita varten, mutta sitä käytettiin myös muissa huvituksissa, kuten jousiammuntakilpailuissa.[4] Kuten Chōdō-inissä, myös Buraku-inin alueen pohjoispäässä oli pihalle katsova halli. Tätä hallia (jap. 豊楽殿, Burakuden) käyttivät keisari ja hovimiehet valvoessaan Buraku-inin tapahtumia. Buraku-inin käyttö lakkasi kuitenkin vähitellen Chōdō-inin tavoin, kun useita toimintoja siirrettiin sisäpalatsiin.[5] Se on yksi ainoista palatsin paikoista, jossa on tehty kaivauksia.[4]

Suuressa palatsissa sijaitsi lisäksi myös sisäpalatsi, ministeriöt, vähäisempiä virastoja, työpajoja, varastorakennuksia ja suuri avoin tila eli "pitojen mäntyniitty" (jap. 宴の松原, En no matsubara) sisäpalatsin itäpuolella. "Valtioneuvoston" (jap. 太政官, Daijōkan) rakennukset sijaitsivat muurilla rajatulla alueella aivan Chōdō-inin itäpuolella. Ne oli sijoiteltu tyypilliseen symmetriseen asemakaavaan, jossa rakennusryhmä avautuu eteläpuolen sisäpihalle. Palatsissa oli myös Shingon-in (jap. 真言院), ainoa pääkaupungissa sallittu buddhalainen instituutio Tō-jin ja Sai-jin temppeleiden lisäksi.[7] Sen sijoitus aivan sisäpalatsin viereen kielii shingon-buddhalaisuuden vaikutuksesta Heian-kauden alussa.

Sisäpalatsi eli Dairi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisäpalatsin kaava.

Sisäpalatsi eli Dairi sijaitsi Chōdō-inin koillispuolella hieman itään suuren palatsin pohjois-eteläsuuntaisesta keskiakselista. Siellä olivat valtaistuinhalli, keisarin asuintilat ja keisarillisten puolisoiden sekä hovineitojen paviljongit. Dairia ympäröi kaksi muuria. Dairin itsensä lisäksi ne sulkivat sisäänsä joitakin toimistoja ja varastoja sekä Chūwa-inin (jap. 中和院). Se oli keisarin uskonnolliseen rooliin liittyvien šintolaisten rakennusten ryhmä, joka sijaitsi Dairista länteen suuren palatsin maantieteellisessä keskustassa. Muureista suuremman pääportti oli Kenreimon (jap. 建礼門). Se sijaitsi muurin eteläosassa Dairin pohjois-eteläsuuntaisen keskiakselin kohdalla.[8]

Itse keisarin asuinalueen eli Dairin sulki sisäänsä toinen muuri Chūwa-inin itäpuolella. Se oli noin 215 metriä pitkä pohjois-eteläsuunnassa ja 170 metriä leveä.[9] Sen pääportti oli Shōmeimon (jap. 承明門) muurin eteläosassa aivan Kenreimonin pohjoispuolella. Chōdō-inin ja Buraku-inin juhlallisen kiinalaistyylisen arkkitehtuurin sijaan Dairi rakennettiin intiimimpään japanilaiseen tyyliin, joskin silti suuressa mittakaavassa. Sisäpalatsi edusti shinden-tyylin varianttia, jota käytettiin ajan aatelistaloissa. Rakennusten seinät oli jätetty maalaamatta ja niiden paanutetut katot oli valmistettu sypressin kaarnasta. Ne oli nostettu puutasoille ja liitetty toisiinsa katetuilla tai kattamattomilla hieman maasta nostetuilla kulkukäytävillä. Rakennusten ja käytävien välissä oli sorapihoja ja pieniä puutarhoja.

Dairin suurin rakennus oli valtaistuinhalli eli Shishinden (jap. 紫宸殿). Se oli varattu virallisiin tilaisuuksiin. Rakennus oli suorakulmiomainen halli, jonka mitat olivat itä-länsisuunnassa noin 30 metriä ja pohjois-eteläsuunnassa noin 25 metriä.[9] Se sijaitsi Dairin keskiakselilla suorakulmaisella sisäpihalla Shōmeimon-porttia vastapäätä. Appelsiinipuu ja kirsikkapuu kasvoivat symmetrisesti rakennuksen etuportaikon eri puolilla. Sisäpiha rajautui molemmilla puolilla pienempiin halleihin, jotka yhdistyivät Shishindeniin. Ryhmitelmästä syntyi sama kiinalaisvaikutteinen rakennussommitelma kuin kauden aristokratian shinden-tyylisissä huviloissa.

Nykyisen Kioton keisarillisen palatsin Shishinden, joka on rakennettu Heian-kauden mallin mukaan.

Shishindeniä käytettiin virallisissa tilaisuuksissa ja seremonioissa, joita ei pidetty Chōdō-inin Daigokudenissa. Sinne siirtyi jo varhain merkittävä osa suurempaan ja muodollisempaan Daigokudeniin aiotuista toiminnoista, sillä hallinnon päivittäisten tehtävien hoitaminen keisarin läsnä ollessa lopetettiin Daigokudenissa jo 800-luvun alussa.[6] Kun Ritsuryō-säädöksissä kuvattujen hallintomenettelyjen merkitys heikkeni, perustettiin keisarin henkilökohtainen "sihteeristö" (jap. 蔵人所, Kurōdodokoro). Se alkoi enenevässä määrin hallinnoida valtion eri elimiä. Se sijoitettiin Kyōshōdeniin (jap. 校書殿), halliin Shishindenin lounaispuolelle.[10]

Shishindenin pohjoispuolella oli Jijūden (jap. 仁寿殿), hieman pienempi samalla tavalla rakennettu halli, jonka tarkoituksena oli toimia keisarin asuntona. Kuitenkin jo 800-luvulta alkaen keisarit päättivät usein asua muissa Dairin rakennuksissa. Vielä pienempi kolmas halli, Shōkyōden (jap. 承香殿), sijaitsi edellisten pohjoispuolella Dairin pääakselilla. Kun Dairi rakennettiin uudelleen tulipalon jälkeen vuonna 960, keisareiden vakituinen asunto siirtyi pienempään Seiryōdeniin (jap. 清涼殿),[11] itään katsovaan rakennukseen aivan Shishindenin luoteispuolella. Vähitellen Seiryōdenia alettiin käyttää enemmän myös tapaamisiin, ja keisarit viettivätkin suuren osan ajastaan palatsin tässä osassa. Rakennuksen vilkkain osa oli hovimiesten halli (jap. 殿上間, Tenjōnoma), jonne korkea-arvoiset aateliset tulivat tapaamaan toisiaan keisarin läsnä ollessa.

Keisarinna asui virallisten ja epävirallisten keisarillisten vaimojen kanssa myös Dairissa, sen pohjoisosan rakennuksissa. Arvokkaimmat rakennukset olivat keisarinnan ja virallisten vaimojen käytössä. Ne olivat rakennuksia, jotka sopivat alun perin kiinalaisten suunnitteluperiaatteiden mukaan sijainneiltaan kyseiseen tarkoitukseen (jap. 弘徽殿, Kokiden, jap. 麗景殿, Reikeiden ja jap. 常寧殿, Jōneiden), ja niitä, jotka olivat lähinnä keisarin asuntoa Seiryōdenissa (jap. 後涼殿, Kōryōden ja jap. 藤壷, Fujitsubo).[12] Vähäisemmät vaimot ja hovineidot asuivat muissa Dairin pohjoispuolen rakennuksissa.

Yhtä Japanin keisarillisista arvonmerkeistä, keisarin kopiota pyhästä peilistä, säilytettiin Dairin Unmeiden-hallissa (jap. 温明殿).[13]

Nykyinen Kioton keisarillinen palatsi, joka sijaitsee entisen Heian-kyōn koilliskulmassa, on rakennettu paljolti Heian-kauden Dairin mukaan. Erityisesti Shishinden ja Seiryōden ovat tästä esimerkkejä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hovi muutti uuteen pääkaupunkiin Heian-kyōhon vuonna 794 keisari Kammun käskyn jälkeen. Palatsi oli ensimmäinen ja tärkein kaupunkiin rakennettava rakennus. Se ei kuitenkaan ollut vielä aivan valmis muuton aikaan: Daigokuden valmistui vasta vuonna 795 ja sen rakentamisesta vastuussa ollut valtion virasto lakkautettiin vasta vuonna 805.[14]

Chōdō-inin ja Buraku-inin loisteliaat kiinalaistyyliset rakennukset alkoivat jäädä pois käytöstä suhteellisen varhain, samaan aikaan kuin monimutkaisille ja kiinalaisvaikutteisille ritsuryō-hallintosäädöksille kävi samoin. Säädökset vähitellen joko lakkautettiin tai niitä ei enää noudatettu. Palatsin sydän siirtyi sisäpalatsiin eli Dairiin, jossa Shishinden ja myöhemmin jopa Seiryōden saivat Daigokudenin aikaisemman roolin virallisena hallintopaikkana.

Samalla kun toiminnat keskittyivät Dairin sisälle, suurta palatsia alettiin pitää yhä turvattomampana, erityisesti öisin. Eräs syy tähän saattaa olla ajan yleinen taikausko: asumattomia rakennuksia välteltiin henkien ja aaveiden pelosta, ja jopa suurella Buraku-inin alueella ajateltiin olevan kummituksia. Lisäksi palatsissa ylläpidetty todellinen turvallisuustaso alkoi laskea. 1000-luvun alkuun mennessä nähtävästi vain yhtä palatsin porteista, itämuurin Yōmeimonia, vartioitiin. Niinpä rosvouksesta ja jopa väkivaltarikoksista tuli palatsissa ongelma 1000-luvun alkupuolella.[15]

Tulipalot olivat lähes kokonaan puusta rakennetulla palatsialueella jatkuva ongelma. Daigokuden rakennettiin uudelleen palojen jälkeen vuosina 876 ja 1058, vaikka sitä käytettiinkin vain rajoitetusti. Vuoden 1177 suurpalo tuhosi merkittävän osan suuresta palatsista ja sen jälkeen Daigokudenia ei enää rakennettu uudelleen. Myös Buraku-in tuhoutui palossa vuonna 1063 ja se jätettiin tuhoutuneeksi.[11]

Vuodesta 960 lähtien tulipalot tuhosivat toistuvasti myös Dairia. Se kuitenkin rakennettiin järjestelmällisesti uudelleen, ja sen käyttö keisarin virallisena asuntona jatkui 1100-luvun lopulle saakka.[11] Kun Dairin rakennustyöt olivat palojen jälkeen käynnissä, keisarien täytyi usein asua toisarvoisissa sato-dairi-palatseissaan (jap. 里内裏) muualla kaupungissa. Nämä palatsit antoi keisarin käyttöön usein vaikutusvaltainen Fujiwara-suku. Erityisesti Heian-kauden jälkipuoliskolla se käytännössä hallitsi maan politiikkaa luovuttamalla joukostaan vaimot toisiaan seuranneille keisareille. Niinpä palatsin asuntokäyttö alkoi siirtyä keisarien äidin puolen isovanhempien residensseille jo ennen Heian-kauden loppua. Vuodesta 1086 insei-järjestelmä (jap. 院政), jossa hallinnassa oli eläköitynyt keisari, vähensi edelleen palatsin merkitystä. Eläkkeelle jääneet keisarit harjoittivat valtaansa omista asuinpalatseistaan kaupungin sisä- ja ulkopuolella.

Vuoden 1177 palon jälkeen alkuperäinen palatsikompleksi hylättiin, ja keisarit siirtyivät asumaan pienempiin palatseihin (aiemmat sato-dairi-palatsit) muualle kaupunkiin ja sen ulkopuolisiin huviloihin. Vuonna 1227 tulipalo tuhosi loputkin Dairista, ja vanhan suuren palatsin käyttö loppui kokonaan. Vuonna 1334 keisari Go-Daigo antoi asetuksen suuren palatsin rakentamiseksi uudelleen, mutta rakennustöihin ei saatu resursseja, ja hanke täytyi haudata.[16] Nykyinen Kioton keisarillinen palatsi sijaitsee aivan entisen Tsuchimikadon kartanon (jap. 土御門殿, Tsuchimikadodono) eli kaupungin luoteiskulman suuren Fujiwara-residenssin länsipuolella.[17]

Ensi käden lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka itse palatsi on tuhoutunut täysin, siitä on saatu merkittäviä määriä tietoa sen aikaisista ja lähes sen aikaisista lähteistä. Heian-palatsi toimi tapahtumapaikkana monissa aikakauden kuvitteellisia ja todellisia tapahtumia kuvaavissa teksteissä. Niissä on tärkeää tietoa sekä itse palatsista että siellä pidetyistä hovin seremonioista, hovin toiminnasta ja palatsissa työskentelevien tai asuvien hovimiesten päivittäisistä rutiineista. Merkittäviä teoksia ovat esimerkiksi Murasaki Shikibun Genjin tarina, Sei Shōnagonin niin kutsuttu Tyynykirja ja Eiga monogatari -kronikka. Lisäksi joihinkin emakimono-kuvakääröhin on kuvattu (joskus kuvitteellisia) tapahtumia palatsissa; Genjin tarinan emakimono noin vuodelta 1130 on niistä ehkä parhaiten tunnettu esimerkki. Lisäksi palatsista on osittain vaurioituneita karttoja 900- ja 1100-luvuilta. Niihin on kuvattu Dairin alueen rakennusten sijoittelu ja toiminnot.[18]

Kirjallisten todisteiden lisäksi paikalla pääosin 1970-luvun lopulta saakka tehdyt arkeologiset kaivaukset ovat tuoneet lisätietoa palatsista. Erityisesti rakennusten, kuten Buraku-inin, olemassaolo ja sijainti on saatu todistettua yhdessä ajan dokumenttilähteiden kanssa.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Farris, William Wayne: Sacred Texts and Buried Treasures: Issues on the Historical Archaeology of Ancient Japan. Honolulu: University of Hawai'i Press, 1998. ISBN 0-824-82030-4.
  • Hall, John W.: Medieval Japan – Essays in Institutional History. Kyoto as Historical Background. Stanford: Stanford University Press, 1974. ISBN 0-8047-1511-4.
  • McCullough, William H.: The Cambridge History of Japan: Heian Japan. The Heian court 794–1070; The capital and its society. Cambridge: Cambridge University Press, 1999. ISBN 0-521-22353-9.
  • McCullough, William H. & McCullough, Helen Craig: A Tale of Flowering Fortunes, s. 833–854. Appendix B: The Greater Imperial Palace. Stanford: Stanford University Press, 1980. ISBN 0-8047-1039-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. McCullough, 1999, s. 103
  2. Kaupungin ja Daidairin kartat McCullough ja McCullough, 1980, s. 834–835; ulottuvuudet McCullough, 1999, s. 103
  3. Hall, 1974, s. 11–12
  4. a b c d McCullough, 1999, s. 111
  5. a b c McCullough ja McCullough, 1980, s. 836–837
  6. a b McCullough, 1999, s. 40
  7. Hall, 1974, s. 13
  8. Sisäpalatsin kaava, McCullough ja McCullough, 1980, s. 840
  9. a b McCullough, 1999, s. 115–116
  10. McCullough ja McCullough, 1980, s. 817–818
  11. a b c McCullough, 1999, s. 174–175
  12. McCullough ja McCullough, 1980, s. 845–847
  13. McCullough ja McCullough, 1980, s. 848
  14. Hall, 1974, s. 7
  15. McCullough ja McCullough, 1980, s. 849–850
  16. Hall, 1974, s. 27
  17. McCullough, 1999, s. 175
  18. Farris, 1998, s. 188

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Internet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Imaizumi Atsuo (今泉篤男): Kyōto no rekishi (京都の歴史). Tōkyō: Gakugei Shorin (学芸書林), 1970. McCulloughin mukaan merkittävin japanilainen lähdeteos palatsista. Kioton kymmenosaisen historian ensimmäinen osa.
  • Morris, Ivan: The World of the Shining Prince: Court Life in Ancient Japan. New York, NY: Kodansha, 1994. ISBN 1-56836-029-0.
  • Ponsonby-Fane, Richard Arthur Brabazon: Kyoto: The Old Capital of Japan, 794–1869. Kyoto: The Ponsonby Memorial Society, 1956.