Elämäkertatutkimus
Elämäkertatutkimus on yhteiskunnallisissa ja humanistisissa tieteissä käytetty kvalitatiivinen analyysimenetelmä, jossa tutkimuskohteena ovat niin sanotut tavalliset ihmiset. Perinteiset suurmieselämäkerrat eivät siis useinkaan ole elämäkertatutkimusta. Elämäkertatutkimuksen lähteinä käytetään esimerkiksi haastatteluja, omaelämäkertoja ja päiväkirjoja.[1]
Yhdysvaltalainen 1900-luvun alkupuolella vaikuttanut sosiologi William Isaac Thomas on sanonut elämäkertoja ihanteelliseksi yhteiskuntatieteen aineistoksi. Jos tutkijalla olisi kaikkien tutkimuskohteidensa laajat elämäkerrat, hän ei tarvitsisi Thomasin mukaan mitään muuta lähdemateriaalia. [1]
Elämäkertatutkimuksen kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdysvalloissa elämäkertatutkimuksen kulta-aika oli 1910-luvulla. Menetelmää käytettiin kuitenkin jo aikaisemmin. Esimerkiksi ranskalaisen sosiologin Pierre Guillaume Frédéric le Playn 1800-luvulla tekemät työläisperheiden elämää koskevat tapatutkimukset ovat luonteeltaan elämäkerrallisia. Kun sosiologian tutkimus voimistui 1910-luvulla Chicagon yliopistossa, niin monet sen tutkijoista keräsivät tutkimusaineistokseen elämäkertoja (life histories). Tämä tutkimusote hallitsi 1920-luvulla koko yhdysvaltalaista sosiologian tieteenalaa. Liike oli vahva vielä seuraavallakin vuosikymmenellä. Se ilmenee suomalaisen tutkijan Heikki Wariksen vuonna 1932 väitöskirjaansa tekemästä merkinnästä: “Elämäkerrallinen muistitieto ja siihen perustuva tutkimusmenetelmä (case study method) on saanut viime aikoina täysin hallitsevan aseman amerikkalaisessa yhteiskunnallisessa tutkimuksessa.” [1]
Elämäkertatutkimuksen valta-asema sosiologiassa hävisi kuitenkin nopeasti. Sen syrjäyttivät survey-tutkimus ja positivistinen tutkimussuunta. Elämäkertatutkimusta alettiin pitää epätaloudellisena, turhaa informaatiota sisältävänä ja jopa epätieteellisenä. Se on kuitenkin pitänyt pintansa esimerkiksi Puolassa. Siellä on jatkettu elämäkertojen kokoamista niin, että tutkijoiden käytössä on satojentuhansien ihmisten kertomukset. Muualla elämäkertatutkimus koki 1970-luvulla renessanssin samalla kun kiinnostus ihmisten arkielämää ja sen historiaa kohtaan nousi. Tästä on esimerkkinä Ranskan arkielämän historiaa tutkinut Emmanuel Le Roy Ladurie.[1]
Elämänkertojen kerääminen ja niiden analysointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elämäkertoja kerätään joko haastatteluja tekemällä tai kokoamalla ihmisten itsensä kirjoittamia tekstejä esimerkiksi kilpailujen avulla. Niiden käyttäminen tutkimuksissa on haasteellista, eikä elämäkerroista ole helppo tehdä yksiselitteisiä päätelmiä. Ei myöskään voi tehdä tilastollisia otantaa, jossa satunnaisesti valittu osa materiaalista vastaisi koko aineistoa. Pääsääntö onkin, että elämäkertojen analyysi on tehtävä harkiten. Elämäkerroista etsitään niitä piirteitä, jotka näyttäisivät olevan keskeisiä kyseessä olevalle ihmisryhmälle. Yksi tarkkailtava asia on elämän taitekohdat, joiden kautta kertoja jäsentää elämäänsä. Tällaista tilannetta voidaan verrata esimerkiksi yhteiskunnan muutokseen samana aikana.[1]
Elämäkertatutkimus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansallisuusaatteen vaikutuksesta Suomessa kerättiin 1700-luvulta alkaen kansanrunoja. Runonlaulajaa jututettaessa tulivat esille myös hänen elämänvaiheensa. Elämäkertojen käyttö yhteiskuntatutkimuksessa lisääntyi 1900-luvun alussa Väinö Voionmaan ansiosta. Heikki Waris käytti niitä väitöskirjassaan. Etnologit keräsivät 1940–1950-luvulla erityisesti työläisten elämäkertoja. Elämäkertakilpailuja ovat järjestäneet muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kustannusosakeyhtiö Otava. Tunnetuin kunnianhimoinen omaelämäkerta on kirjailija Kalle Päätalon Iijoki-sarja.[1]
Termin laajempi käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elämäkertatutkimus-termiä käytetään myös tarkoittamaan laadukkaasti tehtyjä biografioita eli lähteisiin perustuvia elämäkertoja.