Eikä yksikään pelastunut

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Eikä yksikään pelastunut (nimenä ”Kymmenen pientä neekeripoikaa” vuosina 1968–1999)
And Then There Were None (nimenä ”Ten Little Niggers” vuosina 1939–2004)
Alkuperäisteos
Kirjailija Agatha Christie
Kieli englanti
Genre dekkari
Kustantaja Collins Crime Club
Julkaistu 6. marraskuuta 1939
Ulkoasu sidottu
Sivumäärä 256
Suomennos
Suomentaja Helka Varho
Kustantaja WSOY
Julkaistu 1940
Ulkoasu sidottu
Sivumäärä 235
Sarja: Agatha Christien teokset
Edeltävä Neiti Pinkertonin salaisuus
Seuraava Mabellen kahdet kasvot
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Eikä yksikään pelastunut (Ten Little Niggers / And then there were none, 1939) on Agatha Christien kirjoittama salapoliisikirjallisuuden klassikkoteos. Se suomennettiin vuonna 1940 nimellä Eikä yksikään pelastunut. Uuden suomennoksen nimeksi vaihdettiin Kymmenen pientä neekeripoikaa vuonna 1968 ja nimi muuttui takaisin muotoon Eikä yksikään pelastunut vuonna 2003.

Kirja on tunnetuimpia suljetun huoneen arvoituksia, joissa rikos tapahtuu eristetyssä paikassa ja syyllisen on oltava yksi rajatusta, suhteellisen pienestä ryhmästä. Kirjan juonen pohjana on englantilainen lastenloru.

Romaanin nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjan alkuperäinen brittiläinen nimi Ten Little Niggers on aiheuttanut ongelmia, koska sana ”neekeri” (nigger) on joidenkin mielestä nykyään rasistinen sana.lähde? Britanniassa alkuperäistä nimeä käytettiin 1980-luvulle asti, kunnes Fontana julkaisi 1985 uuden painoksen nimellä And Then There Were None, jota on käytetty siitä lähtien.

Yhdysvalloissa jo kirjan ensipainoksen nimenä oli And Then There Were None[1]. Siellä se ilmestyi myös nimellä Ten Little Indians (”Kymmenen pientä intiaania”) vuosina 1964–1986. Mutta siitäkin luovuttiin, koska sanan ”Indian” ei enää katsottu olevan sopiva ilmaus Amerikan alkuperäisasukkaista puhuttaessa. Nimenmuutoksista huolimatta amerikkalaisissa painoksissa on silti koko ajan puhuttu ”Intiaanisaaresta” ja ”Kymmenestä intiaanipojasta” [2]. 2004 Christien perikunta muutti kirjan viralliseksi nimeksi And Then There Were None (Neekeripoika-runon viimeiset sanat).

Suomennoksen nimenä oli Eikä yksikään pelastunut 1940–1956 ja uudelleen vuodesta 2003 alkaen. 1968–1999 nimenä oli Kymmenen pientä neekeripoikaa.

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Lastenloru[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lorun nykyversio englannniksi

Kahdeksan henkilöä, tuomari Wargrave, Vera Claythorne, Philip Lombard, neiti Emily Brent, kenraali Macarthur, tohtori Armstrong, Anthony "Tony" Marston ja herra Blore kutsutaan lomailemaan Devonin rannikolla sijaitsevalle Neekerisaarelle, jolla sijaitsevalla talossa ovat palvelusväkenä herra ja rouva Rogers. Paikalla eivät kuitenkaan ole herra ja rouva Owen, jotka ovat kutsuneet sinne kaikki vieraat.

Jokaisen vieraan makuuhuoneessa oli seinällä seuraava vanha lastenloru:

Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.
Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.
Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,
yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.
Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,
nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.
Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,
vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.
Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,
niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.
On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,
syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.
Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan teitä,
kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.
On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vierityksin,
kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.
Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,
hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.

Ruokasalin pöydällä on niin ikään kymmenen posliinista neekeripoikaa.

Herra Owenin määräyksestä palvelijat laittavat illallisen jälkeen gramofoniin soimaan levyn, joka nimen mukaan olisi pitänyt olla Joutsenlaulu. Levyllä ei kuitenkaan ole musiikkia vaan puhe, jossa jokaista paikalla ollutta syytetään murhasta.

Kymmenen syytettyä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Edward George Armstrong, kirurgi; häntä syytetään siitä, että tappoi naispotilaansa leikatessaan tämän juopuneena.
  • Emily Caroline Brent, vanhoillinen naimaton neiti; syytettiin siitä, että oli ajanut raskaaksi tulleen palvelustyttönsä kadulle ja tyttö oli hukuttautunut.
  • William Henry Blore, yksityisetsivä; syytettiin väärästä valasta, jonka seurauksena tuomittu mies kuoli vankilassa.
  • Vera Elizabeth Claythorne, opettaja; häntä syytetään yksityisoppilaansa hukuttamisesta.
  • Philip Lombard, palkkasoturi; häntä syytetään siitä, että hylkäsi 21 afrikkalaista sotamiestä tiheään viidakkoon jossa nämä kuolivat. Myönsi syytteen todeksi - ainoana joukosta.
  • John Gordon Macarthur, vanha sotaveteraani; hänen syytettiin lähettäneen vaimonsa rakastajan itsemurhatehtävään.
  • Anthony Marston; häntä syytettiin kahden lapsen yliajosta autohurjastelulla; puolusteli, että lapset juoksivat auton eteen jostain mökistä.
  • Thomas Rogers, hovimestari; häntä syytettiin entisen emäntänsä kuoleman aiheuttamisesta kätkemällä tämän sydänlääkkeet.
  • Ethel Rogers, taloudenhoitaja, kokki; miehensä rikostoveri.
  • Lawrence John Wargrave, eläkkeelle jäänyt tuomari; häntä syytetään siitä, että manipuloi valamiehistön tuomitsemaan viattoman miehen hirtettäväksi.

Kymmenen kuolemaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki ovat järkyttyneitä syytteistä. Ethel Rogers pyörtyy ja hän saa Armstongilta unilääkettä. Kaikki kiistävät syytteet heti – lukuun ottamatta Lombardia, joka myöntää syyllisyytensä (muut kertovat kaunistellun murhattoman version). Käy ilmi, ettei kukaan tunne tai ole tavannut isäntäväkeä – jopa heidän nimensä U. N. Owen on väännös englannin sanasta unknown (tuntematon). Loppuillasta Marston ottaa drinkin ja kuolee (vaan yksi kun ruokaan tukehtui). Kaikki arvelevat syyksi itsemurhaa – vaikka se vaikuttaakin hyvin epätodennäköiseltä. Kaikki haluavat myös välittömästi lähteä ja odottavat innolla veneen saapumista seuraavana päivänä. Kaikki lähtevät nukkumaan ja paikat sulkeva Rogers huomaa, että yksi posliinihahmoista puuttuu.

Aamulla Rogers ei saa vaimoaan hereille ja Armstrong toteaa hänet kuolleeksi (vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan). Armstrong kertoo asiasta muille vasta aamiaisen jälkeen. Epäilyt kohdistuvat Armtrongiin (joka antoi unilääkkeen) ja Rogersiin (joka halusi saada hermoherkän vaimonsa pois tieltä). Moottorivene ei ole saapunut ja moni alkaa epäillä, ettei se edes saapuisikaan. Rogers kertoo Armstrongille, että ruokasalissa on enää kahdeksan posliinihahmoa.

Armstrong keskustelee tilanteesta Lombardin kanssa. Kaksi kuolemaa noin lyhyen ajan sisällä ei voi olla sattumaa; yksi kuolema voisi olla itsemurha mutta kaksi… He myös yhdistävät kuolemat lastenloruun ja epäilevät Owenin piileskelevän saarella. He värväävät Bloren mukaan ja yhdessä he tutkivat saaren eivätkä löydä ketään. Talostakaan ei löydy ketään ylimääräistä, sillä se on hyvin moderni eikä siellä yksinkertaisesti ole piilopaikkoja. Saarella ei ole ketään muuta ihmistä. Tutkimusten aikana paljastui, että Lombardilla on ase mukanaan.

Lounasaikaan sää alkaa muuttua myrskyisäksi. Armstrong lähtee hakemaan Macarthuria lounaalle, sillä hän on ainut, joka puuttuu. Armstrong palaa kuitenkin pian ja kertoo Macarthurin olevan kuollut, lyöty jollain esineellä päähän (yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään). Vera Claythorne huomaa, että posliinihahmoja on enää vain seitsemän. Nyt seurue tajuaa vihdoinkin, että salaperäinen herra Owen – murhaaja – on joku paikalla olevista. Samaan hengenvetoon todetaan myös, että kuka tahansa paikalla olevista olisi voinut tehdä murhat. Myrsky vain vahvistuu ja seurue siirtyy yöpuulle. Aamulla Lombard herää myöhään ja mietii, miksei häntä ole herätetty aamiaiselle. Hän herättää muut. Vera Claythorne huomaa ensimmäisenä, että pöydällä on vain kuusi posliinihahmoa.

Rogers löydetään pian – hänet on tapettu kirveellä (Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli). Aamiainen sujuu ylikohteliaassa tunnelmassa. Aamiaisen jälkeen neiti Brent levähtää olohuoneessa, kun muut siivoavat aamiaisen jäljiltä. Sen jälkeen kaikki odottavat neiti Brentiä olohuoneessa ja häntä epäillään murhaajaksi – kunnes hänet löydetään kuolleena, piikinjälki kaulassa ja ampiainen ikkunassa (vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan).

Jäljelle jääneet päättävät lukita vaaralliset lääkkeet ja Lombardin aseen varmaan säilöön ja sitten tutkia jokaisen henkilön ja heidän tavaransa, jotta mahdolliset piilotetut murhavälineet löydettäisiin. Kaikkien ikäväksi yllätykseksi Lombardin ase on kadonnut eikä sitä löydy mistään.

Viisi elossa olevaa eivät enää luota toisiinsa lainkaan: kaikki seuraavat silmä tarkkana teen keittämistä keittiössä, juotavaksi avataan ainoastaan korkkaamaton pullo. Illalla Vera Claythorne menee huoneeseensa tuntee kaulassaan märän ja kylmän kosketuksen. Hän kirkuu sydänjuuriaan myöten ja kaikki ryntäävät ylös. Joku oli ripustanut merilevää Veran huoneen katossa olevaan koukkuun, ja hän oli pelästynyt. Äkkiä huomataan, ettei tuomari Wargrave ole läsnä. He löytävät hänet ammuttuna nojatuolista, kynttilät kummallakin puolella, peruukkina neiti Brentin kadonneet harmaat langat ja viittana kadonnut punainen suihkuverho (niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa).

Epäluulot vain kasvavat, nyt kaikki avaavat itse säilykepurkin, jonka haluavat syödä. Nukkumaan mennessä Lombard löytää aseensa yöpöytänsä laatikosta… Yöllä Blore kuulee jonkun liikkuvan talossa. Hetken epäröityään hän poistuu huoneestaan ja koputtaa muiden oville. Armstrong ei ole enää huoneessaan. Blore ja Lombard lähtevät yön selkään etsimään häntä mutta ilman tulosta, sillä Armstrong on kadonnut.

Aamiaisaikaan myrsky on jo laantumassa, ja epäilyt keskittyvät nyt Armstrongiin. Myös yksi posliinihahmo puuttuu jälleen, mutta sen arvellaan olevan hämäystä, sillä kuten lastenlorussa todetaan syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt. Koska punaista ankkaa ei ole olemassa, sen täytyy olla väärä johtolanka, mistä seuraa, että Armstrong on elossa ja hän on murhaaja.

Kolme eloonjäänyttä viettävät aamupäivän rannalla ja morsettavat SOS-sanomaa peilillä. Lopulta nälkäinen Blore lähtee hakemaan ruokaa ja vähän myöhemmin he tuntevat maan tärähtävän. He löytävät Bloren terassilta suuren karhunmuotoisen marmorikellon murskaamana (kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä). Lombard ja Claythorne ovat nyt varmoja, että Armstrong väijyy jossain. He palaavat rannalle, koska eivät halua tutkia taloa ja siten joutua Armstrongin uhriksi.

Rannalla he huomaavat vaatemytyn vedessä – se on Armstrong. Vain kaksi on nyt jäljellä ja jommankumman täytyy olla murhaaja... Vera Claythornen pyynnöstä he vetävät Armstrongin vuorovesirajan yläpuolelle, mutta Vera halusi tehdä niin vain jotta hän voisi viedä Lombardin aseen, missä hän onnistuukin. Lombard yrittää puhua Veran ympäri, mutta Vera ampuu hänet (kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin).

Vera palaa takaisin taloon. Pöydällä on vielä kolme posliinihahmoa, hän heittää kaksi ikkunasta ulos ja ottaa viimeisen mukaansa. Hän nousee yläkertaan huoneeseensa, jossa hän löytää hirttosilmukan roikkumassa katosta ja tuolin valmiina sen alla. Hän kävelee tuolille, nousee sille ja hirttää itsensä (hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään).

Poliisitutkinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliisi on hämillään: heillä on kymmenen ruumista, ei murhaajaa, eikä yhtään johtolankaa. Käytännön järjestelyt tehnyt mies oli kuollut päivää ennen kuin vieraat saapuivat saarelle. Kalastajakylän asukkaan eivät tienneet mitään ja lisäksi oli täysin mahdotonta, että joku olisi voinut poistua saarelta (veneellä tai uimalla).

Poliisi tutki myös syytteet. Tuomari Wargrave ja neiti Claythorne tiedettiin syyttömiksi. Neiti Brentin toiminta oli epäinhimillistä muttei rikollista. Armstrongin tapaus kuitattiin aloittelevan lääkärin kokemattomuudella. Marston selvisi sakoilla hyvien todistajalausuntojen avulla. Macarthurista löytyi vain epämääräisiä huhuja. Rogerseja, Lombardia ja Blorea poliisi piti hyvin todennäköisesti syyllisenä, mutta mitään ei pystyttäisi todistamaan.

Motiivin poliisi tietää: joku halusi tuomita, rangaista ja teloittaa ihmisiä, joiden rikokset olivat lain ulottumattomissa. Päiväkirjamerkintöjen ja muistiinpanojen avulla poliisi sai selville kuuden ensimmäisen murhan tapahtumajärjestyksen. Jonkun neljästä pitäisi siis olla murhaaja, mutta:

  • Armstrongin ruumis oli vuorovesirajan yläpuolella, eli joku oli elossa ja veti hänet ylös.
  • Blore ei voinut mitenkään järjestää marmorikellon putoamista päähänsä – jonkun oli työnnettävä se.
  • Lombard ei voinut ampua itseään rannalla, koska ase löytyi Wargraven huoneesta.
  • Claythorne ei voinut hirttää itseään, koska hänen käyttämänsä tuoli oli siististi seinän vierustalla – joku oli pistänyt sen sinne jälkeenpäin.

Tunnustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emma Jane -troolarin kapteenin Scotland Yardille lähettämästä pullopostiasiakirjasta:

Tuomari Wargrave kertoo, että hän jo pikkupoikana halusi tappaa eläviä olentoja. Samalla hänellä kuitenkin oli erittäin vahva oikeudenmukaisuuden tuntu: viattomat eivät saa kärsiä. Wargrave ryhtyi asianajaksi ja päätyi lopulta tuomariksi, sillä tällä alalla hän saattoi toteuttaa taipumuksiaan ”laillisesti”. Kun hän huomasi syytetyn olevan ilmiselvästi syytön, hän huolehti siitä, että oikeudenkäynti jäi lyhyeksi ja syytön vapautettiin.

Tämä ei kuitenkaan riittänyt, vaan hän halusi murhata itse mutta ei silti viattomia. Sitten eräs tuttava mainitsi tapauksesta, josta hän oli täysin varma, että palvelijapariskunta oli murhannut emäntänsä siten, ettei antanut tämän tarvitsemaa lääkettä. Mitään ei voi todistaa, mutta se oli murha. Wargravelle tämä kertomus oli kaiken alku, ja muistaessaan vanhan lastenlorun hän päätti rajata uhrit kymmeneen. Hän löysi hyvin pian yhdeksän muuta murhatapausta, joita oikeus ei koskaan tavoittaisi. Kymmenes uhri oli alun perin Morris, mutta kun Wargrave kuuli olevansa kuolemansairas, hän hoiti Morrisin pois tieltä ja otti itse kymmenennen uhrin paikan, sillä hän halusi todella elää (=murhata) ennen kuolemaansa.

Murhat tapahtuivat tietyssä järjestyksessä: ne joiden syyllisyys oli vähäisintä, murhattaisiin ensimmäiseksi. Ensimmäisten murhien jälkeen hän värväsi Armstrongin apulaisekseen, jotta murhaaja saataisiin paljastettua. Suunnitelmana oli, että seuraava uhri olisi Wargrave, joka ”kuoltuaan” voisi rauhassa vakoilla oikeaa murhaajaa. Tuomarin lavastettu kuolema meni täydestä ja myöhemmin samana yönä hän työnsi Armstrongin mereen, jonne hän hukkui. Muut kuulivat yöllä Wargraven liikkuvan talossa – ei Armstrongin. Seuraavana päivänä hän pudotti marmorikellon Bloren päälle ja seurasi sitten, kuinka Vera ampui Lombardin ja pian sen jälkeen itsesuggestion vallassa hirtti itsensä. Wargrave kirjoitti pullopostin, koska halusi maailman tietävän ”taideteoksensa” täydellisyydestä, sillä jokainen taiteilija haluaa tunnustusta.

Poliisilla on hänen mukaansa kolme johtolankaa:

  1. He tietävät, että Wargrave on syytön, sillä myöhemmin kävi ilmi, että syytetty oli vailla epäilyn häivää syyllinen.
  2. Lastenlorun säe syö yhden ankka punainen kertoo, että tässä vaiheessa tapahtui jonkinlainen hämäys.
  3. Kainin merkki: Wargraven kuolintapa merkitsi hänet symbolisesti murhaajaksi.

Kun Wargrave on heittänyt pullopostin mereen, hän meni takaisin huoneeseensa, ja ampui itsensä: hänen silmälaseissaan on joustava nauha, jonka hän kiersi ovenkahvan ympäri ja sitten höllästi aseeseen ja silmälasit hän asetti alleen. Asetta hän piti nenäliinassa (jotta Veran sormenjäljet säilyisivät) ja laukauksen jälkeen hän kätensä putoaisi sivulle, joustava nauha sinkoaisi aseen ovelle ja nauha palautuisi silmälaseihin, jotka ovat Wargraven ruumiin alla. Lattialle pudonnutta nenäliinaa kukaan ei huomaisi.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eikä yksikään pelastunut -romaania pidetään yleisesti yhtenä Christien parhaimmista teoksista.

Maurice Percy Ashley totesi The Times Literary Supplementissa 11. marraskuuta 1939: ”Jos hänen viimeisimmässä tarinassaan ei juurikaan ole salapoliisityötä, niin siitä ei todellakaan puutu murhia.” Hän jatkoi: ”Säännöllisin väliajoin tapahtumat murhat ovat hieman monotonisia ja se sopisi paremmin jatkoromaaniin kuin täysimittaiseen romaaniin. Mutta murhaajan henkilöllisyyden arvaaminen on haastava ongelma. Ja vain äärimmäisen neuvokas lukija osaa arvata murhaajan oikein.”[3] Monet muut arvostelut olivat yhtä ylistäviä.

Isaac Anderson aloitti arvostelunsa The New York Times Book Review -lehdessä (25. helmikuuta 1940) kuvailemalla romaanin alkuasetelman syytöksiin asti. Sitten hän totesi: ”Mitä sen jälkeen tapahtuu, on vaikea uskoa, mutta sitä vain jatkaa lukemista. Ja kun vielä uskomattomammat tapahtumat vain seuraavat toinen toistaan, lukija vain jatkaa lukemista. Koko juttu on täysin mahdoton ja äärimmäisen kiehtova. Se on kiehtovin ja hämäävin arvoitus, jonka Agatha Christie on koskaan kirjoittanut, ja jos joku muu kirjailija on pystynyt parempaan, niin allekirjoittanut ei sellaista muista. Viittaan luonnollisestikin vain arvoituksiin, joilla on looginen selitys – niin kuin tälläkin on. Myönnettäköön, että se on varsin epäuskottava tarina, mutta se olisi saattanut tapahtua.”[4]

Monet vertasivat romaania Christien läpimurtoteokseen Roger Ackroydin murha. Esimerkiksi Toronto Starin anonyymi arvostelija kirjoitti 16. huhtikuuta 1940: ”Muut ovat kirjoittaneet parempia arvoituksia kuin Agatha Christie, mutta mitä tulee nerokkaisiin juoniin ja yllättäviin loppupaljastuksiin niin niissä hän on vailla vertaistaan. Romaanissa Eikä yksikään pelastunut … hän on nerokkaampi kuin tavallisesti ja loppupaljastus on myös tavallista yllättävämpi … ja se on huomattavasti parempi kuin hänen muutamat edelliset teoksensa ja on lähellä Roger Ackroydin murhaa tasoa.”[5]

Muut kriitikot ylistivät yllättäviä käänteitä ja loppupaljastusta. Maurice Richardson kirjoitti haltioituneen arvostelun The Observerissä 5. marraskuuta 1939: ”Ei ole mikään ihme, että Agatha Christien uusin on saanut kustantajat hurmokseen. Emme kuitenkaan lähde vertailemaan sitä Roger Ackroydin murhaan vaan tyydymme vain toteamaan, että Kymmenen pientä neekeripoikaa on ehdottomasti yksi parhaimmista ja häkellyttävimmistä romaaneista, mitä Christie on tähän mennessä kirjoittanut. Meidän on myös pakko pidättäytyä arvostelemasta sitä liian yksityiskohtaisesti, sillä vähäisinkin vihje saattaisi paljastaa jonkin yllätyksen ja siten pilata jonkun lukijan lukunautinnon. Olen vakuuttunut siitä, että lukijat haluavat mieluummin yllättyä romaanista kuin lukea seikkaperäistä kritiikkiä.” Kun Richardson oli kertonut juonen perusasetelman, hän päätti arvostelunsa sanomalla: ”Kerronta ja henkilöhahmot ovat pahaenteistä Christietä parhaimmillaan. Juoni saattaa vaikuttaa hyvin keinotekoiselta, mutta se on tiivis, äärimmäisen ovela, hyvin rakennettu ja vailla vääriä johtolankoja, jotka joskus turmelevat hänen teoksensa.”[6]

Robert Barnard, myöhäisempi kriitikko, on samaa mieltä arvostelujen kanssa ja kuvaa kirjaa ”jännittäväksi ja piinavaksi salapoliisiromaaniksi, joka muuttuu trilleriksi. Tiukasti rajattu ympäristö ja toisiaan seuraavat kuolemat on viety loogisen päätökseensä, ja älyttömyyden ja epäuskottavuuden salakarit on vältetty äärimmäisen taitavasti. Todennäköisesti Christien tunnetuin romaani ja oikeutetusti myös yksi kaikkein suosituimmista.”[7]

1990-luvulla eräät arvostelijat ovat suhtautuneet kriittisemmin teokseen. Heidän mielestään Christien romaanin alkuperäinen nimi ja sen sijoittuminen Neekerisaarelle ovat oleellinen osa teosta. Alison Lightin mielestä niiden ”avulla saattoi luoda kihelmöivän ’toiseuden’ tunteen, paikan jossa englantilaisuuden 'pimeä puoli' olisi sopivaa.”[8] Toisin kuin Pimeyden sydämen kaltaisissa romaaneissa ”Christien ympäristö on sekä kesytetty että yksityistetty; se ottaa itsestäänselvyytenä atavististen pelkojen rakennelman, joka on nivottu henkilöiden psyykeeseen aina varhaisesta lapsuudesta lähtien. Jos tarina vihjaa, kuinka helppoa näitä pelkoja on manipuloida, se myös muistuttaa, kuinka läheisesti ne ovat kietoutuneet ilon ja mielihyvän lähteisiin.”[8]

Sovitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eikä yksikään pelastunut -romaanista on tehty enemmän sovituksia kuin mistään muusta Christien teoksesta. Useimmat sovitukset ovat kuitenkin käyttäneet vuoden 1943 näytelmän romaanista poikkeavaa loppua. Tapahtumapaikkana on myös harvoin ollut saari.

Näytelmä (1943 ja 2005)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Agatha Christie sovitti romaanin näytelmäksi 1943. Hän tajusi kuitenkin, että romaanin synkkä loppu ei toimisi näyttämöllä, sillä kukaan ei olisi jäljellä kertomassa tarinaa. Hän muutti lopun niin että Lombard ja Vera ovat syyttömiä, jäävät henkiin ja rakastuvat toisiinsa. Kenraali Macarthurista tuli kenraali McKenzie, luultavasti koska kenraali Douglas MacArthur oli näkyvästi mukana tuolloin meneillään olevassa toisessa maailmansodassa.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

14. lokakuuta 2005 romaanista esitettiin uusi näytelmäsovitus Gielguld Theatressa Lontoossa. Sen sovitti Kevin Elyot ja ohjasi Steven Pimlott. Elyot seurasi uskollisesti romaania ja palautti alkuperäisen lopetuksen.

Elokuvasovitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1945 elokuvaversion näyttelijöitä

Romaanista on tehty useita elokuvaversioita. René Clair ohjasi ensimmäisen version Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None USA 1945) ja se menestyi hyvin. Toisen elokuvasovituksen Ten Little Indians (Britannia, 1965) ohjasi George Pollock. Hän oli myös aikaisemmin ohjannut neljä neiti Marple -elokuvaa, joiden pääosassa oli Margaret Rutherford. Tapahtumat on siirretty saarelta syrjäiseen vuoristotaloon Itävallassa. Kymmenen pientä neekeripoikaa (And Then There Were None, Ranska/Espanja/Saksa/Italia 1974) oli ensimmäinen värielokuva ja sen ohjasi Peter Collinson ja käsikirjoituksen oli Peter Welbeckin. Tapahtumat sijoittuivat nyt iranilaiseen autiomaahan. Neuvostoliittolaisen version Desyat Negrityat (Десять негритят) kirjoitti ja ohjasi Stanislav Govorukhin 1987. Se on myös ainut elokuva, joka käytti romaanin alkuperäistä loppua. Alan Birkinshaw ohjasi 1989 uuden afrikkalaiselle safarille sijoittuvan version Ten Little Indians (Britannia, 1989).

Lähdettä kertomatta romaanista on tehty ainakin kaksi elokuvaa. Intialaisen Bollywood-elokuvan Gumnaam (1965) tapahtumat sijoittuvat syrjäiseen paikkaan meren rannalla. Bollywoodin tapaan elokuvaan on lisätty musiikkinumeroita ja vitsikäs hovimestari. Elokuvan ohjasi Raja Nawathe ja käsikirjoituksen teki Dhruva Chatterjee. Mario Bava ohjasi romaanista giallo-lajityyppiä edustavan elokuvan 5 Bambole per la Luna D’Agosto (Italia, 1970).

Televisiosovitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaanista on tehty useita televisiosovituksia. Britanniassa BBC muokkasi sen 1949 ja ITV 1959. Yhdysvaltalainen Ten Little Indians, jonka ohjasivat Paul Bogart, Philip F. Falcone, Leo Farrenkopf ja Dan Zampino (käsikirjoitus: Philip H. Reisman Jr.), oli typistetty sovitus näytelmäversiosta. Hans Quest ohjasi länsisaksalaisen version Zehn kleine Negerlein 1969 ZDF-televisioyhtiölle. 1970 Pierre Sabbagh ohjasi ranskalaisen televisioversion Dix petits nègres. Myös TV-sarja Harper´s Island perustuu kirjaan.

Muut sovitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sono Art-World Wide Pictures -yhtiön tuottama elokuva Sherlock Holmes ja tulipunainen kirjain (1933) valmistui ennen romaanin ilmestymistä, mutta juoni on hämmästyttävän samankaltainen.[9] Vaikka se on Sherlock Holmes -elokuva, sillä ei ole mitään tekemistä Arthur Conan Doylen alkuperäisen Punaisten kirjainten arvoitus -romaanin kanssa. Elokuvassa lastenloruna on "Ten Little Black Boys" (Kymmenen pientä mustaa poikaa). Elokuvan käsikirjoittaja Robert Florey, ”epäilee että [Christie] oli nähnyt elokuvan, mutta hän otti sen kunnianosoituksena, jos se oli antanut Christielle virikkeen romaanin kirjoittamiseen”.[10]

Lisäksi romaanista on tehty useita parodioita. Yksi niistä on Broadway-musikaali Something's Afoot (1976), jossa Tessie O'Shea näyttelee hyvin neitimarplemaista harrastelijasalapoliisia. Musikaalissa kuusi vierasta on kutsuttu syrjäiseen englantilaiseen kartanoon. Vieraat, kuten myös kolme palvelijaa ja omien sanojensa mukaan sattumalta paikalle tullut nuori mies, murhataan yksi toisensa jälkeen – jotkut jopa yleisön silmien edessä. Murhaaja paljastuu lopussa suurena yllätyksenä. Viimeisenä numerona murhatut esittävät laulun ”I Owe It All to Agatha Christie” (Olen kaiken velkaa Agatha Christielle).

Televisiosarjan Remington Steele jakso ”Steele Trap” noudattaa hyvin tarkkaan romaanin juonta. Murhat tapahtuvat syrjäisellä saarella, ja siinä viitataan useita kertoja Rene Clairin elokuvaan.

Televisiosarja Harper’s Island on laajennettu muunnelma romaanin Eikä yksikään pelastunut perusideasta.

Christien romaaniin perustuu myös japanilaisen anime-sarjan Urusei Yatsura 75. jakso ”And Then There Were Non”. Jaksossa 11 henkilöstä kuolee 10, ja päähenkilön tehtäväksi jää murhaajan selvittäminen. Hän saa selville, että koko tapahtuman tarkoituksena oli vain pelästyttää hänet, ja sen olivat järjestäneet näennäisesti murhatut ystävät.

Videopeli (2005)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Adventure Company julkaisi 2005 videopelin And Then There Were None. Se oli yhtiön ensimmäinen Agatha Christien romaaniin perustuva Microsoft Windows -peli. Helmikuussa 2008 pelistä ilmestyi Wii-versio.

Sarjakuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaanin sarjakuvaversio ilmestyi Britanniassa 30. huhtikuuta 2009. Sen oli kirjoittanut François Rivière ja kuvittanut Frank Leclercq.

Julkaisuhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britannia ja Yhdysvallat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • marraskuu 1939: Ten Little Niggers, ensipainos
  • 1940: And Then There Were None, ensipainos Yhdysvalloissa
  • 1963: And Then There Were None, brittiläinen ensipainos tällä nimellä
  • 1964: Ten Little Indians, 1. painos tällä nimellä Yhdysvalloissa

Britanniassa romaani ilmestyi 23-osaisena jatkoromaanina Daily Express -lehdessä 6. kesäkuuta – 1. heinäkuuta 1939. Jatkoromaanin kuvitti Prescott ja ensimmäisessä osassa on kuva Devonissa sijaitsevasta Burghin saaresta, joka oli Christien esikuvana romaanin saarelle. Jatkoromaanissa ei ollut jakoa lukuihin.[11].

Yhdysvalloissa romaani ilmestyi 7-osaisena jatkoromaanina Saturday Evening Post lehdessä 20. toukokuuta – 1. heinäkuuta 1939 nimellä And Then There Were None (Eikä yksikään pelastunut). Sen kuvitti Henry Raleigh.

Suomennokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romaanin on suomentanut Helka Varho. Viidennen painoksen suomennos on tarkistettu. Jollei toisin mainita, kustantajana on WSOY.[12]

  • 1940: Eikä yksikään pelastunut. 1. painos (Kymmenen markan romaaneja 192)
  • 1941: Eikä yksikään pelastunut. 2. painos (Kymmenen markan romaaneja 192)
  • 1952: Eikä yksikään pelastunut. 3. painos (Riksin sarja 28)
  • 1956: Eikä yksikään pelastunut. 4. painos (Riksin sarja 28)
  • 1968: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 5., tarkistettu painos
  • 1970: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 6. painos
  • 1971: Kymmenen pientä neekeripoikaa. Uusi laitos, kustantajana Suuri Suomalainen Kirjakerho
  • 1973: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 7. painos (Kirjallisuutta peruskouluille)
  • 1973: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 8. painos (Taskukirjasto 118)
  • 1974: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 9. painos (Kirjallisuutta peruskouluille)
  • 1976: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 10. painos (Kirjallisuutta peruskouluille)
  • 1978: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 11. painos (Kirjallisuutta peruskouluille)
  • 1978: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 12. painos (Agatha Christie -kirjasto 21-22. Toisena romaanina Kissa kyyhkyslakassa)
  • 1980: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 14. painos (Kirjallisuutta peruskouluille)
  • 1982: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 15. painos (Kirjallisuutta peruskouluille)
  • 1981: Kymmenen pientä neekeripoikaa. Uusi laitos, kustantajana Femi Suuri naistenkerho
  • 1984: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 16. painos (Kirjallisuutta kouluille -sarja)
  • 1990: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 17. painos (SaPo-sarja 343)
  • 1990: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 18. painos (SaPo-sarja 343)
  • 1993: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 19. painos (SaPo-sarja 343)
  • 1995: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 20. painos
  • 1996: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 21. painos (SaPo-sarja 343)
  • 1999: Kymmenen pientä neekeripoikaa. 22. painos
  • 2003: Eikä yksikään pelastunut. 23. painos
  • 2004: Eikä yksikään pelastunut. 24. painos
  • 2004: Eikä yksikään pelastunut. 25. painos
  • 2007: Eikä yksikään pelastunut. 26. painos

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. An American Tribute to Agatha Christie - The Classic Years: 1940–1944 Viitattu 29.1.2009. (englanniksi)
  2. Agatha Christie: ”II.VI”, And Then There Were None, s. 31. New York: St. Martin's Press, 2001. (englanniksi) Kirjan kannessa todetaan myös ”also published as Ten Little Indians” (”julkaistu myös nimellä ”Kymmenen pientä intiaania”)
  3. The Times Literary Supplement 11.11.1939 (s. 658)
  4. The New York Times Book Review 25.2.1940 (s. 15)
  5. Toronto Daily Star 16.4.1940 (s. 28)
  6. The Observer 5.11.1939, s. 6
  7. Barnard, Robert. A Talent to Deceive – an appreciation of Agatha Christie - Revised edition (s. 206). Fontana Books, 1990. ISBN 0006374743
  8. a b Light, Alison. Forever England: Femininity, Literature, and Conservatism Between the Wars. Routledge, 1991. S. 99. ISBN 0415016614
  9. Taves, Brian. Robert Florey, the French Expressionist. NJ: Scarecrow Press, 1987. s. 152. ISBN 0810819295.
  10. Taves (1987), s. 153.
  11. Holdings at the British Library (Newspapers - Colindale). Shelfmark: NPL LON LD3 and NPL LON MLD3.
  12. FENNICA - Suomen kansallisbibliografia Viitattu 10.08.2009.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]