Émile Ollivier

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Émile Ollivier vuonna 1870.

Olivier Émile Ollivier[1] (2. heinäkuuta 1825 Marseille20. elokuuta 1913 Saint-Gervais-les-Bains)[2] oli ranskalainen poliitikko, joka toimi Ranskan pääministerinä tammikuusta elokuuhun 1870. Aivan toisen keisarikunnan loppuvaiheessa hän pyrki muuntamaan Napoleon III:n itsevaltaisen hallinnon parlamentaariseksi järjestelmäksi, mikä kuitenkin osoittautui turhaksi Ranskan–Saksan sodan kaadettua koko keisarikunnan.

Émile Ollivierin isä Demosthène Ollivier oli tunnettu tasavaltalainen, joka toimi helmikuun vallankumouksen jälkeen kansalliskokouksen jäsenenä 1848–1849 ja karkotettiin maasta Louis Napoleonin kaapattua vallan 1851.[2][3] Émile valmistui 1847 lakimieheksi ja vallankumouksen jälkeen hänet nimitettiin Bouches-du-Rhônen departementin komissaariksi. Puolen vuoden kuluttua hän siirtyi Haute-Marnen prefektiksi, mutta hänet erotettiin Louis Napoleonin tultua presidentiksi joulukuussa 1848. Sen jälkeen Ollivier luopui radikaaleimmista mielipiteistään ja keskittyi uraansa asianajajana, kunnes hänet vuonna 1857 valittiin lainsäätäjäkuntaan. Siellä hän liittyi ”viiden ryhmänä” tunnettuun keisari Napoleonin vastaiseen oppositioon.[2][3]

Kun Napoleon marraskuusta 1860 alkaen ilmaisi olevansa valmis joihinkin liberaaleihin myönnytyksiin, Ollivier päätti antaa tälle tukensa siinä toivossa, että keisari olisi valmis hyväksymään edustuksellisen hallinnon. Ollivier ryhtyi toimimaan yhteistyössä varsinkin herttua Charles de Mornyn kanssa keisarikunnan liberalisoimiseksi.[2][3] Luovuttuaan näin keisarinvallan vastustamisesta Ollivier rikkoi vuoteen 1866 mennessä välinsä tasavaltalaisten kanssa ja hänestä tuli niin sanotun kolmannen puolueen (tiers parti) johtohahmo. Napoleon III:n tammikuussa 1867 antama julistus lupasi lisää uudistuksia ja Ollivier julkaisi vuonna 1869 kirjoituksen Le 19 janvier (”19. tammikuuta”), jossa hän esitti yksinvaltaisen keisarikunnan muuntamisen parlamentaariseksi ja perustuslailliseksi järjestelmäksi olevan mahdollista. Saman vuoden vaaleissa hänet valittiin uudelleen lainsäätäjäkuntaan.[3]

Napoleon III antoi hallituksen muodostamisen Ollivierin tehtäväksi 27. joulukuuta 1869 ja nimitti hänet 2. tammikuuta 1870 oikeusministeriksi ja tosiasiallisesti myös enemmistöhallituksen pääministeriksi.[3][2] Ollivierin hallitus suoritti pian monia edistyksellisiä toimenpiteitä: prinssi Pierre Bonaparten suorittamasta toimittaja Victor Noirin murhasta seuranneet mellakat Pariisissa saatiin laannutettua ilman verenvuodatusta, Seinen prefektinä epäsuosituksi muodostunut paroni Haussmann erotettiin, maanpaossa ollut Alexandre Auguste Ledru-Rollin armahdettiin amnestialla, hallintoa uudistettiin ja sensuuria lievennettiin. Hallitus laati pian myös uuden vapaamielisemmän perustuslain, johon sisältyi muun muassa ministerivastuun periaatte. Esitys hyväksyttiin senaatissa 28. maaliskuuta ja kansanäänestyksessä 8. toukokuuta 1870 yli 80 prosentin enemmistöllä.[3] Sitä kannatti lähes 70 prosenttia kaikista äänioikeutetuista. Hallitus nimitti myös useita komiteoita valmistelemaan uudistuksia eri aloilla ja rauhanomainen siirtymä perustuslailliseen monarkiaan näytti onnistuvan.[2]

Ollivierin hallituksen kompastuskiveksi muodostui kuitenkin jo puolen vuoden kuluttua puhjennut sota Preussia vastaan. Ollivier ei halunnut sotaa, mutta ei myöskään tajunnut jarruttaa hovin ”sotapuolueen” toimintaa, minkä seurauksena tapahtumat karkasivat hänen käsistään. Nähtyään Preussin kansleri Otto von Bismarckin laatiman Emsin sähkeen Ollivier katsoi Ranskan olevan pakotettu sotaan ja ilmoitti 15. heinäkuuta lainsäätäjäkunnan edessä pitämässään puheessa hyväksyvänsä sen ”kevyin sydämin”. Sota julistettiin 19. heinäkuuta. Kun Ranska kärsi jo sodan alussa tappion toisensa jälkeen, lainsäätäjäkunta antoi 9. elokuuta hallitukselle epäluottamuslauseen ja Ollivierin oli erottava.[2][3] Sijaishallitsijana toiminut keisarinna Eugénie nimitti hänen seuraajakseen Palikaon kreivin.

Keisarikunnan kukistuttua Ollivier asui vuoteen 1873 maanpaossa Italiassa. Hän pyrki vuosina 1876 ja 1877 kolmannen tasavallan edustajainkamariin tulematta valituksi.[3] Loppuikänsä hän omistautui kirjallisille töille, jotka käsittelivät juridiikkaa ja Ranskan lähihistoriaa. Niistä merkittävin oli vuosina 1894–1902 ilmestynyt osin muistelmaluonteinen 17-osainen teos L’Empire libéral (”liberaali keisarikunta”), jossa Olivier puolusti omaansa sekä Napoleon III:n politiikkaa keisarikunnan loppuaikoina. Teosta on pidetty historiallisesti merkittävänä. Ollivier oli myös Ranskan akatemian jäsen vuodesta 1870.[2][3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Émile Ollivier (ranskaksi) Assemblée nationale. Viitattu 3.8.2013.
  2. a b c d e f g h Émile Ollivier (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 3.8.2013.
  3. a b c d e f g h i Nordisk familjebok (1914), s. 627–629 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 3.8.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]