Ballistinen ohjus
1. Ohjus lähtee siilostaan ensimmäisen vaiheen rakettimoottorilla (A).
2. Toinen vaihe käynnistyy noin 60 sekuntia laukaisusta (B). Ohjuksen kärki poistetaan (E).
3. Kolmas vaihe (C) käynnistyy 120 sekuntia laukaisusta.
4. Noin 180 sekuntia laukaisusta kolmas vaihe sammuu ja ohjuksen kärkiosa erottautuu (D) raketista.
5. Kärkiosa aloittaa ilmakehään paluun valmistelut taistelukärjille (RV).
6. Taistelukärjet ja harhautusmaalit ovat valmiina.
7. Viritetyt taistelukärjet ja harhautusmaalit palaavat ilmakehään yli 5 km/s nopeudella.
8. Taistelukärjet räjähtävät.
Ballistinen ohjus on lentävä ohjus, joka laukaistaan raketin lailla lähes pystysuoraan korkealle lentoradalle, josta raketti tai sen kärki putoaa ballistisesti kohteeseen.
IRBM, ICBM, ydinohjus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Termiä käytetään nykyään pääosin keskimatkan (Intermediate Range Ballistic Missile, IRBM) ja mannertenvälisistä (Intercontinental Ballistic Missile, ICBM) ohjuksista, jotka lentävät lähiavaruuteen asti ja poltettuaan polttoaineensa seuraavat ballistista rataa painovoiman vetämänä kohteeseensa.
Pitkän matkan ja mannertenväliset ballistiset ohjukset pystyvät saavuttamaan minkä tahansa paikan maapallolla ja niitä käytetään lähes yksinomaan ydinaseiden kuljetukseen. Niitä oli kylmän sodan aikana tuhansia ja niiden ydinkärkiä moninkertainen määrä. MIRV-ohjuksissa on kuusikin ydinkärkeä, jotka pystytään kohdistamaan eri maaleihin.
Torjunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ballististen ohjusten torjunta on melko vaikeaa, koska laukaisusta maaliin osumiseen kuluu vain noin 10–30 minuuttia ja raketti ja sen asekuorma liikkuvat likimain nopeudella, jolla satelliitit liikkuvat matalalla kiertoradalla eli noin 7–8 km/s. Persianlahden sodassa Irakin keskimatkan Scud-ohjusten laukaisut ja radat havaittiin Yhdysvaltain ilmavoimien DSP-ennakkovaroitussatelliiteilla ja Patriot-torjuntaohjuksille tarvittavat koordinaatit laskettiin jossakin Yhdysvalloissa. Laajemmassa sodassa, jossa ohjusten määrä voisi olla tuhansia tunnissa, kaikkien ohjusten torjuntaan ei ole keinoja.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäinen ballistinen ohjus oli saksalainen V2, joka ammuttiin ensimmäisen kerran 2. syyskuuta 1944 Pariisiin ja myöhemmin satoja ammuttiin Lontooseen ja Antwerpeniin.
Myöhemmin V-2:sta kehitettiin muun muassa Neuvostoliitossa Scud. V-2 on ollut myös Yhdysvaltain Redstone-ohjuksen suunnittelun lähtökohtana. Jopa Kiinan ohjusten suunnittelu pohjautuu V-2-ohjukseen. Edellä mainitut ohjukset käyttävät tavallisia räjähtäviä taistelukärkiä, mutta Scud voidaan lisäksi varustaa erikoiskärjillä: kemiallisin tai ydinasein. Scudin kaltaisia keskimatkaa (muutama sata km) lyhyemmän kantaman taktisia ballistisia ohjuksia on ollut lukuisa määrä.
Yhdysvalloissa ohjuksia kehittivät 1940–1950-luvuilla maavoimien JPL-laboratorio ja Redstonen varikko sekä laivaston NRL-laboratorio. Pitkän kantaman ohjusta alettiin suunnitella jo 1946, mutta Karel Bossartin vetämä WS-117-projekti toteutui Atlas-ohjuksena vasta 1950-luvun puolivälin Dwight D. Eisenhowerin ”Crash Program” -ohjelmissa.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Haupt, Dirk Roland: Ballistiskt missilförsvar i Europa och folkrätten. Jus ad bellum, jus in bello och staters folkrättsliga ansvar ex delicto; i: Kungliga Krigsvetenskapsakademiens Handlingar och Tidskrift, 218:e årgången (2014), fjärde häftet, sid 53-83 (ruotsiksi).
