Wounded Kneen verilöyly

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Wounded Kneen verilöyly
Osa intiaanisotia
Joukkohauta tapahtumapaikalla
Joukkohauta tapahtumapaikalla
Päivämäärä:

29. joulukuuta 1890

Paikka:

Wounded Knee, Etelä-Dakota

Lopputulos:

Yhdysvaltojen voitto (verilöyly); lopullinen voitto intiaaneista

Osapuolet

Siouxit

Yhdysvallat

Komentajat

Iso Jalka

James W. Forsyth

Vahvuudet

120 miestä
230 naista ja lasta

500 miestä

Tappiot

Vähintään 153 kuollutta
50 haavoittunutta

25 kuollutta
39 haavoittunutta

Wounded Kneen verilöyly on taistelu, joka käytiin joulukuun lopulla 1890 Wounded Knee -joen lähellä Etelä-Dakotassa. Tuolloin Yhdysvaltain armeijan sotilaat surmasivat noin 150–300 lakota-intiaania. Tapahtuma oli Pohjois-Amerikan intiaanisotien viimeinen merkittävä taistelu. Ammuttujen intiaanien lisäksi tuntematon määrä pakoon päässeitä lakotoja paleltui kuoliaaksi. Yleisen käsityksen mukaan verilöyly alkoi vahingonlaukauksesta, kun armeijan sotilaat yrittivät ottaa pois erään lakotasoturin kivääriä. Kuolleiden intiaanien joukossa oli heidän johtajansa Iso Jalka, lakotanimeltään Si Tanka eli Täplikäs Hirvi.[1]

Lännen valloituksesta ja myös Wounded Kneen verilöylystä kertoo Dee Brownin kirja Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen.

Taustat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maa-alueiden pilkkominen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain kongressi teki 2. maaliskuuta 1889 päätöksen siouxeille Etelä-Dakotaan annetun suuren reservaatin jakamisesta viiteen pienempään reservaattiin. Neuvotteluja siouxien luona johti kenraali George Crook. Hän oli ainoa valkoinen mies, johon intiaanit luottivat, ja siksi hänet oli valittu tehtävään. Monet vaikutusvaltaiset siouxien johtajat kieltäytyivät sopimuksen allekirjoittamisesta, heidän joukossaan myös Little Big Hornin taistelusta kuuluisaksi tullut Istuva Härkä. Crook sai kuitenkin lopulta taivutetuksi riittävän määrän reservaattien päälliköitä Yhdysvaltojen kannalle.[2] Presidentti Benjamin Harrison avasi helmikuussa 1890 Crookin valtuuskunnan neuvottelemat maa-alueet Yhdysvaltain asukkaille.[3]

Pienempiin reservaatteihin siirretyt intiaanit saivat maapalan, jolla heidän piti kasvattaa karjaa tai harjoittaa maanviljelyä. Siouxien piti myös lähettää lapsensa englanninkielisiin kouluihin, ja alkuperäiskansojen kielten puhuminen oli kielletty. Näillä toimenpiteillä yritettiin lopettaa siouxien vaelteleva elämäntapa ja saada heidät omaksumaan siirtolaisten elämäntyyli. Siirtymävaiheen aikana Bureau of Indian Affairs oli vastuussa siouxien ruokahuollosta, mutta se ei kyennyt hoitamaan tehtäväänsä. Kun lisäksi maa ei kelvannut viljelyyn ja biisonien määrä oli vähentynyt, seurauksena oli nälänhätä. Vuosina 1889–1890 lakotojen keskuuteen levisi tuhkarokkoa ja muita intiaaneille tappavia tauteja.

Henkitanssiliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaliskuussa 1890 Nevadasta palannut lakotojen lähetystö toi kansansa keskuuteen henkitanssin, joka oli lähtöisin paiute-intiaani Wovokalta. Valkoisten lähetyssaarnaajien estelyistä huolimatta henkitanssin ympärille kehittyi nopeasti laajeneva uskonnollinen liike. Ilmiö olisi saattanut menettää suosionsa nopeasti, ellei hyvin kuiva kesä 1890 olisi aiheuttanut katoa, jota seurasi nälkä. Jopa valkoiset maanviljelijät hylkäsivät tilansa keskikesän kuivuuden takia. Intiaaneille muuttaminen oli vaikeampaa, koska valkoiset olivat supistaneet heille antamiaan avustuksia. Monien intiaanikylien johtomiehet pyysivät apua Yhdysvalloilta. Kongressi ei suoraan torjunut pyyntöjä, mutta lupasi tukea vasta joulukuussa, jolloin se oli liian myöhäistä. Tämä herätti erityisesti lakotoissa vastustusta valkoisia kohtaan ja lisäsi voimakkaasti henkitanssin suosiota.[4]

Kesällä 1890 lakotat siirtyivät yhä enemmän majoistaan tanssileireihin, joissa vastoin Wowokan ohjeita tanssittiin jatkuvasti. Myös henkitanssin alkuperäinen rauhanomainen sanoma muuttui. Lakotojen versiossa tanssiin liittyi pyrkimys vaipua transsitilaan ja tavata sitä kautta kuolleita esi-isiä. Tanssin uskottiin myös auttavan valkoisten karkottamiseen maasta, joka kuului intiaaneille.[5] Vanhoihin perinteisiin nojaavat ja Yhdysvaltoja vastustavat päälliköt alkoivat saada kannatusta. Lakotojen vaikutusvaltainen vanha päällikkö Punainen Pilvi ei itse osallistunut katolisena henkitanssiin,[6] mutta ei myöskään vastustanut sitä.[3]

Ison Jalan minneconjou-lakotoja elokuussa 1890.

Aseistautuneet oglala-lakotat estivät elokuun lopulla 1890 intiaanipoliiseja keskeyttämästä heidän tanssiaan.[7] Lehtikirjoittelu ja asioita vääristelevä huhumylly saivat jotkut valkoiset pakenemaan lähellä lakotojen asuinalueita olevista kodeistaan. Loppukesästä sekä vanhoilliset että valkoisia tukevat lakotat aseistautuivat, kun väärä huhu kertoi armeijan vanginneen eräässä lakotaleirissä naisia ja lapsia. Samanaikaisesti reservaattien intiaaniasiamiehet huolestuivat henkitanssin yhä kasvavasta suosiosta.[8]

Henkitanssiin liittyneet uskomukset, kuten luodeilta suojaavat sotapaidat, lisäsivät lakotojen rohkeutta ja uhmaa.[9] Marraskuussa 1890 yhteenottojen uhka kasvoi Pine Ridgen ja Rosebudin reservaateissa, joissa henkitanssijoiden osuus intiaaneista oli suuri.[4] Kenraali Nelson A. Miles piti henkitanssia kansankiihotuksena ja aavisti siinä piilevän uuden intiaanisodan uhan. Lehdistö tiedotti alueen tapahtumista syksyn ja alkutalven mittaan hyvin epäluotettavasti. Ensin kerrottiin taisteluista armeijan ja intiaanien välillä, ja seuraavana päivänä uutinen peruttiin. Uudisasukkaat ottivat lehtiuutiset totena ja vaativat viranomaisilta toimia intiaanien liikehdinnän pysäyttämiseksi.[10]

Istuvan Härän kuolema ja Ison Jalan pakoretki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

15. joulukuuta 1890 Standing Rockin reservaatin intiaaniasiamies lähetti 40 intiaanipoliisia pidättämään Istuvaa Härkää sen jälkeen kun tämä oli antanut kannattajilleen luvan aloittaa henkitanssin. Viidellä päivällä aikaistetun pidätyksen taustalla oli kenraali Milesin vahvistunut uskomus, jonka mukaan Istuva Härkä lietsoi sotaa ja käytti henkitanssia nostattamaan kapinamieltä. Pidätyksen aikana syntyneessä tulitaistelussa Istuva Härkä sai surmansa rintaan ja päähän osuneista luodeista. Hänen lisäkseen menehtyneiden joukossa oli kahdeksan muuta lakotaa sekä kuusi pidätykseen osallistunutta intiaanipoliisia.[11]

Istuvan Härän kuoleman jälkeen armeijan tärkeimmäksi tehtäväksi jäi painostaa lakotat luopumaan henkitanssista ja viedä nämä intiaaniasemille.[12] Prikaatinkenraali John R. Brooke otti komentoonsa lakotojen saattamisen reservaatteihin. Päällikkö Iso Jalka livahti kuitenkin armeijan valvonnasta johtaen lakotoja, joihin liittyi Istuvan Härän entisiä kannattajia. Ryhmän määränpää oli Pine Ridgen reservaatti, jossa Ison Jalan tarkoitus oli keskustella päällikkö Punaisen Pilven kanssa tilanteen rauhoittamisesta. Everstiluutnantti Edvin V. Sumnerin mukaan Ison Jalan joukot pakenivat, koska pelkäsivät armeijaa. Yhdysvaltain joukkojen ylin komentaja kenraali Miles uskoi Ison Jalan lähteneen sotaretkelle ja komensi armeijan ajamaan takaa pakolaisia ja käyttämään tarpeen vaatiessa kovia otteita.[13]

Verilöyly[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ison Jalan ruumis.

Ankaraan pakkasen vuoksi siouxien matka oli raskas. Iso Jalka sairastui keuhkokuumeeseen, ja 28. joulukuuta hänen ryhmänsä antautui majuri Samuel Whitesiden yksiköille. Intiaanit kuljetettiin läheiselle Wounded Kneen purolle, jonne he leiriytyivät sotilaiden valvonnassa. Saman päivän iltana eversti James W. Forsyth tuli leiriin seitsemännen ratsuväkirykmentin kanssa ja otti komennon. Hän kertoi saaneensa käskyn kuljettaa vangitut lakotat Union Pacific -rautatien varteen ja lähettää heidät junalla sotilasvankilaan Omahaan.[14] Yöllä eversti Forsythin miehet toivat paikalle vahvistuksia ja kevyitä 42 mm:n Hotchkiss-tykkejä, jotka asetettiin intiaanien leiriä ympäröiville kukkuloille.[14]

Seuraavana aamuna tehdyssä väestönlaskennassa todettiin Ison Jalan ryhmän käsittävän 120 miestä ja 230 naista ja lasta.[15] Forsyth määräsi lakotojen aseet kerättäviksi ja kertoi heidän kuljetuksestaan pois sotatoimialueelta. Suurin osa intiaaneista suostui luovuttamaan aseensa. Heiltä otettiin kiväärien lisäksi veitset, kirveet ja jopa telttojen seipäätkin. Lopuksi sotilaat pyysivät intiaanisotureita riisumaan huopansa nähdäkseen niiden alle. Aseita etsittiin jopa naisten vaatteista.[16] Lakotojen suuttumus näkyi heidän kasvoiltaan, mutta vain henkimies Keltainen Lintu (Zintkála Zi) ilmaisi vihansa valkoisille ja alkoi laulaa henkitanssiin kuulunutta laulua.[15] Kuuro lakotasoturi Musta Kojootti ei halunnut luopua kivääristään, josta oli maksanut korkean hinnan. Kun sotilaat tarttuivat häneen, ase laukesi vahingossa ja aiheutti yleisen sekasorron.[17]

Wounded Kneen joukkomurha alkoi sotilaiden karbiinien yhteislaukauksesta. Osa intiaaneista vastasi tuleen, mutta heidät nujerrettiin nopeasti. Iso Jalka sai surmansa ensimmäisten lakotojen joukossa.[18] Ammunnan tauottua armeija kävi lähitaisteluun nuijin, veitsin ja pistoolein.[15] Koska aseistariisunnan jäljiltä vain harvoilla intiaaneilla oli aseita, he lähtivät pyrkimään pakoon. Heidän peräänsä ammuttiin neljällä Hotchkiss-tykillä.[19] Tykistön tulituksessa ja muussa ammunnassa kuoli ja haavoittui myös lähitaistelussa olleita sotilaita, joista yhteenoton aikana sai surmansa 25. Haavoittuneiden määräksi laskettiin myöhemmin 39.[20]

Tiedot lakotojen tappioista vaihtelevat lähteestä riippuen 150–300 välillä.[21] Suurin osa eloon jääneistä intiaaneista antautui Yhdysvaltain armeijan sotilaille. Taistelupäivän iltana alkanut lumimyrsky peitti leirin, jossa viruvista haavoittuneista lakotoista monet kuolivat pakkaseen.[19] Kun sotilaat palasivat neljän päivän kuluttua taistelupaikalle, he löysivät irvokkaisiin asentoihin jäätyneitä lakotojen ruumiita.[22]

Uhrien hautaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wounded Kneestä palaavia sotilaita 1890–1891.

Suurin osa kaatuneista intiaaneista haudattiin armeijan kaivamiin joukkohautoihin Wounded Kneehen. Hautaajina toimi armeijan palkkaama yksityinen miesryhmä. Kuolleiden intiaanien nimiä ei edes koetettu selvittää. Hautaamisen aikana löydettiin ruumiskasoista joitakin vielä hengissä olevia lapsia, joista ainakin yksi adoptoitiin siirtolaisperheeseen. Lakotat pystyttivät hautapaikan reunalle muistokiven. Myöhemmin paikka ympäröitiin verkkolanka-aidalla, joka poistettiin 1990-luvun alussa.[18]

Intiaanien kapinointi jatkui heikentyneenä vielä verilöylyn jälkeen, kun armeija taisteli vuoden 1890 viimeisenä päivänä noin 50 lakotan kanssa.[23] Viimeiset henkitanssijat antautuivat 15. tammikuuta 1891 neuvottelujen ja lyhyen kahakoinnin jälkeen.[24]

Jälkiselvittelyjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksi sekä armeija että lehdistö pitivät Wounded Kneen tapahtumia hyvänä taisteluna vihamielisiä intiaaneja vastaan. Kun myöhemmin paljastui, että armeija oli tappanut säälimättä naisia ja lapsia, kääntyi yleinen mielipide sotilaita vastaan ja tapahtumia alettiin kutsua teurastukseksi. Armeijan käytös joutui ankaran arvostelun kohteeksi. Wounded Kneessä käyttöön otettu intiaanien aseista riisuminen nähtiin Yhdysvaltojen silloisen intiaanipolitiikan vastaisena. Sekä hallitus että armeija tutkivat tapauksen, mutta tutkimukset vapauttivat armeijan syytteistä.[16] Tapahtumat Wounded Kneessä huononsivat Yhdysvaltain ja siouxien suhteita sukupolvien ajaksi.[10]

Wounded Kneen verilöylyn jälkeen kenraali Nelson Miles erotti Forsythin, ja sotilastuomioistuin arvosteli tämän toimenpiteitä välikohtauksen aikana mutta jätti tuomitsematta. Forsyth sai lisäksi asemansa takaisin puolustusministerin päätöksellä, ja myöhemmin hänet ylennettiin kenraaliksi. 20 verilöylyyn osallistunutta sotilasta sai Medal of Honorin, joka on Yhdysvaltojen korkein sotilasansiomitali. Eräät intiaaniaktivistit ovat myöhemmin vaatineet, että nämä kunniamerkit peruttaisiin.[25]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anderson, Rani-Henrik: Lakotat, kotkan ja biisonin kansa, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2009 ISBN 9789522220530
  • Anderson, Rani-Henrik ja Henriksson, Markku "Intiaanit (Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia)" Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
  • Brown, Dee Bury My Heart at Wounded Knee, Vintage Books, 1991, ISBN 978-0-099-52640-7
  • Davis, William & Rosa, Joseph G.Villi Länsi – Amerikan rajaseutujen kuohuva historia, WSOY. 1996, ISBN 951-0-20636-9
  • Davis, William & Rosa, Joseph G.Villi Länsi – Lewisistä ja Clarkesta Wounded Kneehin, WSOY. 1996, ISBN 9789510206362
  • Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset Gummerus, 1986, ISBN 951-662-385-9
  • Lapointe, Ernie: Sitting Bull: His Life and Legacy, Gibbs Smith, 2009. ISBN 978-1423605560 (englanniksi)
  • Santoro, Nicholas J: Atlas of the Indian Tribes of North America, iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5 (englanniksi)
  • Utley, Robert: The Lance and The Shield, Ballentine Books, 1994. ISBN 978-0345389381
  • Waldman, Carl Atlas of The North American Indian, Facts On File Publications, 1985, ISBN 0-87196-850-9
  • Waldman, Carl: Encyclopedia of Native American Tribes, Checkmark Books, 2006, ISBN 978-0816062744 (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Big Foot Minηecoηjou Lakota. Akta Lakota Museum & Cultural Center. Arkistoitu 18.9.2015. Viitattu 18.12.2012. (englanniksi)
  2. ↑ Brown 1991. s. 428–430.
  3. ↑ a b Henriksson 1985 s. 151.
  4. ↑ a b Andersson 2009. s. 281.
  5. ↑ Waldman 1985. s. 158.
  6. ↑ Mary Good Road American-tribes.com. Viitattu 30.12.2012. (englanniksi)
  7. ↑ Andersson 2009, s. 281, s. 282
  8. ↑ Utley 1994 s. 286.
  9. ↑ Davis & Rosa 1996 s. 161.
  10. ↑ a b Utley 1994 s. 287.
  11. ↑ LaPointe 2009. s. 20.
  12. ↑ Andersson 2009. s. 282.
  13. ↑ Andersson & Henriksson 2010. s. 240.
  14. ↑ a b Brown 1991. s. 441.
  15. ↑ a b c Brown 1991. s. 442.
  16. ↑ a b Andersson & Henriksson 2009. s. 284.
  17. ↑ Henriksson 1985. s. 153.
  18. ↑ a b Andersson & Henriksson 2010. s. 241.
  19. ↑ a b Davis & Rosa 1996, s. 162
  20. ↑ Brown 1991. s. 444
  21. ↑ Waldman 2006 s. 274.
  22. ↑ Henriksson 1985. s. 152
  23. ↑ Henriksson 1985 s. 153
  24. ↑ Andersson 2009. s. 285
  25. ↑ Lakota~Wounded Knee: A Campaign to Rescind Medals. Footnote.com. 21.6.2007. Arkistoitu 1.7.2010. Viitattu 8.12.2009. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Wounded_Kneen_verilöyly&oldid=22289596”