Virginia af Forselles

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Virginia Christina Sofia af Forselles (o.s. Carlsköld, 26. huhtikuuta 1759 Tukholma7. lokakuuta 1847 Strömforsin ruukki)[1] oli suomalainen vuorineuvoksetar, joka leskeksi jääneenä hallitsi Strömforsin ruukkia vuodesta 1790 kuolemaansa 1847 saakka. Hänet tunnettiin ja tunnetaan ruukissa edelleen lempinimellä Hänen Armonsa (ruots. Hennes Nåd). Nykyisen Strömforsin ruukin yhtenäinen rakennuskanta on pitkälti syntynyt Virginia af Forsellesin aikana.[2]

Perhetausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virginia af Forsellesin isä oli vuonna 1752 aatelisarvon saanut Per Schyllberg, aateloituna Carlsköld. Schyllberg oli muun muassa Ruotsin valtionarkiston aktuaari ja apulaissihteeri, ja sai 1762 kanslianeuvoksen arvonimen. Heinäkuussa 1753 hän solmi avioliiton Virginia Sofia Adlerbergin kanssa, joka oli ratsumestari ja kamariherra Olof Adlerbergin tytär. Per ja Virginia Carlsköld saivat kuusi lasta, joista kaksi kuoli alle vuoden ikäisenä. Esikoinen ja ainoa poika Per kuoli vain 23-vuotiaana 1777, ja häneen sammui mieslinjalta aatelinen Carlsköld-suku numero 1890Bselvennä.[3] Suku jatkui tyttäristä, joista vanhin Anna Sofia (1755 – 1785) solmi 1779 avioliiton loviisalaisen kapteeni Erik Otto Borghin (aateloituna Adelborg) kanssa, Margareta Charlotta (1758 -1802) puolestaan avioitui 1780 Elimäen Peippolan kartanoa 1790 - 1813 isännöivän sotaneuvos Jakob af Forsellesin kanssa, ja Virginia Christina Strömforsin ruukinpatruuna Henrik Johan af Forsellesin kanssa 1785.[4]

Af Forselles-suvun jäseneksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Miten Virginia tutustui tulevaan aviomieheensä, ei ole tiedossa, mutta todennäköisesti juuri Suomeen avioituneiden sisariensa kautta Virginia tutustui paikalliseen säätyläistöön, joka lukumääräisesti ei ollut kovin suuri. Sotaneuvos af Forsellesille perinnönjaossa jäänyt Peippolan kartano sijaitsi lähellä tietä, joka vei Elimäen kirkolta etelään päin kohti Ruotsinpyhtäätä, joten yhteydenpito Strömforsin ja Peippolan välillä oli suhteellisen helppoa.{Eino Jutikkala& Gabriel Nikander, Suomen kartanot ja suurtilat I. SKS, Helsinki 1939, 711}.

Virginian ja Henrik Johanin häät vietettiin tammikuussa 1785, perheen ensimmäinen lapsi Jakob Henrik syntyi joulukuussa 1785[5], toinen 1787 syntynyt lapsi eli vain muutaman päivän ja kolmas poika Berndt Johan syntyi Turussa 1788.[6]

Strömforsin ruukki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Strömforsin ruukin "Armonlinna" (oikealla) on saanut nimensä Virginia af Forsellesin mukaan.

Strömforsin ruukki kuuluu vanhimpiin 1600-luvuilla perustettuihin Suomen rautaruukkeihin. Vuonna 1695 vapaaherra Johan Creutz perusti Petjärven kylään Kymijoen läntisimmän haaran varrelle ensimmäisen kankivasarapajan, jonka käyttövoimana oli koskien vesivoima kaikkina vuodenaikoina. Lisäksi läheisyydessä sijaitsivat laajat metsäalueet, joista saatiin raudanpolttamiseen välttämätöntä hiiltä.{Jutikkala&Nikander 1939, 737-738}

Alkujaan Petjärven rautaruukin/vasaran nimellä kulkenut ruukki sai nykyisen nimensä Strömfors uusien omistajiensa sukunimien mukaan Turun rauhan jälkeen 1744, jolloin ruukin ostivat Anders Nohrström ja Jakob Forsell (1696–1768), jotka laajensivat ruukin toimintaa perustamalla manufaktuuripajan, sahan ja myllyn. Seuraavien vuosikymmenten aikana Jakob af Forselles onnistui hankkimaan omistukseensa laajoja alueita ja tiloja Elimäeltä ja Ruotsinpyhtäältä: kuollessaan 1768 hän omisti muun muassa Peippolan, Mustilan ja Moision suurtilat Elimäellä sekä Storbyn kartanon ja Strömforsin ruukin Ruotsinpyhtäällä.[7]

Kauppaneuvos Jakob af Forsellesilla oli ollut suuri merkitys, paitsi Strömforsin ruukin ja alueen talouselämän kannalta, myös Loviisan kaupungin synnyssä: hän rakensi kaupungin ensimmäisen talon, nousi sen pormestariksi ja edusti sitä valtiopäivillä. Erotessaan pormestarin virasta 1764 Forselles sai kauppaneuvoksen arvon ja aateloitiin pari vuotta myöhemmin af Forselles-nimellä. Kauppaneuvoksen kuoleman jälkeen Strömforsin ruukki siirtyi Henrik Johan af Forsellesin omistukseen.[7]

Leskivuorineuvoksetar[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1780-luku loppui sotaisissa merkeissä Ruotsin kuningas Kustaa III:n aloitettua hyökkäyssodan Venäjää vastaan 1788. Kun Strömfors sijaitsi aivan valtakunnan tuolloisen rajan tuntumassa, koskivat sotatoimet sitä huomattavasti enemmän kuin muita paikkakuntia. Siitä huolimatta taontaa oli pystytty ruukissa jatkamaan, mistä Ruotsin vuoritoimen johtaja af Forsellesia erityisesti kiittikin. Sodan aikana kuningas Kustaa III johti sotaa ylipäällikkönä ja vietti Suomessa sen vuoksi pitkiä aikoja; tässä yhteydessä hän vieraili myös Strömforsin ruukissa, mikä lienee ollut paikkakunnalla erityisen ikimuistoinen tapahtuma.[8]

Virginia af Forselles oli 31-vuotias aviomiehen kuollessa äkillisesti huhtikuun 13. päivänä 1790. Vuorineuvoksetar oli nyt kahden pienen lapsen äiti ja Strömforsin ruukin omistaja. Hän teki päätöksen jäädä lastensa kanssa Strömforsiin. Hänellä oli Peippolan kartanossa tuki sisarestaan Margareta Charlotasta ja tämän aviomiehestä sotaneuvos af Forsellesista perheineen.

Suomen ruukinpatruunoiden joukossa nuori leski af Forselles oli yksin, osaksi maantieteellisistä syistä, sillä valtaosa vanhoista ruukeista sijaitsi läntisellä Uudellamaalla ja Lounais-Suomessa. On varmasti vaatinut suurta päättäväisyyttä ja itsepäisyyttäkin ryhtyä naisena johtamaan ruukkia ja perehtymään sen taloudenpitoon. Vuorineuvoksettarella oli toki apunaan useita luotettavia henkilöitä: suurimman osan hänen omistuskauttaan käytännön toimintaa johti ilmeisesti isännöitsijä Israel Lindström. Vuonna 1800 konttorihenkilökuntaan kuului kolme kirjanpitäjää ja yksi kirjuri, myöhemmin yleensä yksi kirjuri ja yksi kirjanpitäjä. Isännöitsijää ja konttorihenkilökuntaa varten valmistui 1824 iso hirsirakennus, jota kutsuttiin Lutikkalinnaksi tai Armonlinnaksi, jolla nimellä se nykyäänkin tunnetaan.[9]

Selvää oli, että Virginia halusi esikoispojastaan jatkajan ruukille, ja lähin mahdollisuus kouluttautua alalle oli Ruotsissa. Niinpä opiskeltuaan vuoden Turun Akatemiassa (1800) Jakob Henrik siirtyi Uppsalan yliopistoon, jossa suoritti ensin tutkinnon oikeustieteessä ja sitten vuoritutkinnon ja jatkoi edelleen perehtymistä alalla.[10] Varsinainen vuorikoulu, jossa suomalaisiakin sittemmin opiskeli, perustettiin Faluniin vasta vuonna 1820{Kalleinen 2019,23}.

Ruukki ja leskivuorineuvoksetar kohtasivat useita vastoinkäymisiä uuden vuosisadan alussa: 1805 paloivat vastikään rakennetut asuin- ja karjarakennukset ja rehuladot, joiden tilalle seuraavina vuosina rakennettiin uudet ja hienot navetta- ja tallirakennukset. Vuoden 1808 helmikuussa syttyi Venäjän ja Ruotsin välinen sota, kun venäläiset ylittivät 21.2. – 22.2. rajan Ahvenkoskella, ja Ahvenkosken, Petjärven ja Tesjoen kylät sekä Tesjoen kartano joutuivat venäläisten ryöstön ja hävityksen kohteiksi. Tärkeä Loviisan Svartholman linnoitus antautui lyhyen piirityksen jälkeen 18.3.1808[11] . Koska venäläisten ylipäällikkö Buxhoevden oli heti sodan alussa luvannut, että ”se vahinko, jonka joukot kulkiessaan aiheuttavat, korvataan”, lähetti vuorineuvoksetar hänen omistamiensa alueiden hävitystä koskeneen valituksen, jonka johdosta asiasta toimitettiin tutkimus: Strömforsin ruukin osalta vahingon suuruudeksi arvioitiin vajaat kolmetuhatta riksiä. Kun korvausta ei kuulunut, muistutti Virginia af Forselles Buxhoevdenia asiasta vuoden 1808 lopussa, mutta asia ei vieläkään edistynyt. Seuraavaksi Virginia af Forselles kääntyi asiassa kenraalikuvernööri Barclay de Tollyn kautta itsensä keisarin puoleen. Tämäkään anomus ei tuottanut tulosta, sillä Barclay de Tolly liitti mukaan oman näkemyksensä, jonka mukaan vastaavia anomuksia oli lukematon määrä eikä hallitus mitenkään voinut korvata kaikkia sodan aiheuttamia vahinkoja, joten etuoikeus korvauksiin oli annettava köyhille muita ennen. Vuorineuvoksetar ei luovuttanut, vaan palasi asiaan ruukin myllyn, manufaktuurilaitoksen ja rautavarastohuoneen tuhouduttua tulipaloissa 1809 ja 1810: anomuksessa pyydettiin korvausta venäläisen sotaväen tekemistä vahingoista 1808, vapautta vasaraverosta ja verovapautta ryöstetyille tiloille vähintään 25 vuodeksi. Asiaa käsiteltiin vasta keväällä 1817 vastaavanlaisten muiden anomusten kanssa Suomen asiain komiteassa, joka ei katsonut voivansa puoltaa anomuksia. Strömforsin ruukki useiden muiden valittajien ohella jäi ilman korvauksia.[12] Maare Paloheimo on laskenut väitöskirjassaan, että kolmen vuonna 1810 lähetetyn ja yhden vuonna 1840 lähetetyn raha-anomuksen lisäksi Virginia af Forselles ei epäröinyt kääntyä senaatin puoleen mitä erilaisimmissa Strömforsin ruukkia koskevissa asioissa.[13]

Strömforsin ruukki kuten kaikki muutkin Suomen rautaruukit sai perinteisesti raaka-aineensa Ruotsista, ja koko vuorihallinto hoidettiin Ruotsissa aina Suomen vuonna 1809 tapahtuneeseen Venäjään liittämiseen saakka. Ruotsin valtakunnassa vuorikollegio oli nimittänyt vuorivirkamiehet ja ratkaissut ylimpänä asteena ruukkien ja vuorilaitoksien yleistä taloutta koskevat asiat. Vuoden 1809 jälkeen Suomessa ei välittömästi perustettu vuorikollegion tapaista virastoa vaan hallituskonseljin (sittemmin senaatin) valtiovaraintoimituskunta sai tehtäväkseen toimia ylimpänä asteena myös ruukkien ja manufaktuurien alalla. Oma vuorivirasto Suomeen perustettiin vasta 1821, jolloin Nils Gustaf Nordenskiöld nimitettiin sen johtajaksi.[14]

Virginia af Forsellesin pojasta Jakob Henrikistä tuli jo 1817 Salan hopeakaivoksen vuoripäällikkö, ja hän osallistui moniin merkittäviin vuoritoimen kehittämistä edistäneisiin komiteoihin. Lähimpänä palaamista Suomeen hän luultavasti oli juuri 1820-luvun alussa, jolloin Suomen uutta vuorilaitosta suunniteltiin: Nils Nordenskiöld vuoritoimen johtajana ei ollut mieleinen kaikille ruukinpatruunoille ja sen vuoksi Jakob Henrik af Forsellesia yritettiin houkutella ottamaan tämä virka vastaan. Huonompi palkka ja vuoritoimen kannalta Suomen Ruotsia huonommat olosuhteet eivät houkutelleet af Forsellesia, joka kieltäytyi tarjouksesta ja Nils Nordenskiöldistä tuli vuoritoimen pääjohtaja eli yli-intendentti.[15]

Suurin osa ruukinpatruunoista vastusti Nordenskiöldiä siitä syystä, että tämä koko uransa ajan pyrki lopettamaan raudantuonnin Ruotsista ja vastaavasti kannusti ruukinomistajia käyttämään kotimaisia raaka-aineita ruukeissaan. Suomesta ei kuitenkaan löytynyt samanlaisia laajoja ja rikkaita raudan ja jalometallien esiintymiä kuin Ruotsissa, joten kerta toisensa jälkeen jouduttiin antamaan poikkeuslupia ja ylimääräisiä lupia raudantuontiin Ruotsista. Näissä merkeissä Jakob Henrik af Forselleskin oli yhteydessä Nordenskiöldiin Strömforsin asioissa[16]lähde?

Jakob Henrik ei ehtinyt ennen kuolemaansa muuttaa Suomeen, vaikka tarkoitus oli – ilmeisesti hän kävi Strömforsissa kerran vuodessa tai parin vuoden välein. Matkustamisen ja muuton esteitä oli monenlaisia: 1849 hän kirjoitti, ettei ollut saanut ajoissa ”viseerattua” passiaan, myöhemmin syynä oli se, että hänen jo vuosikausia tekeillä ollut Ruotsin geognostinen kartta tuli saattaa päätökseen ennen muuttoa. Loppujen lopuksi kartta ei ollut valmis vielä af Forsellesin kuoltuakaan ja oli ehtinyt jo vanhentuakin, koska af Forselles ei ollut pysynyt tieteen nopean kehityksen tahdissa. Kartta ei sen vuoksi koskaan ilmestynyt painettuna.[10]

Virginia af Forsellesin toinen poika Berndt Johan oli säätyläisille perinteiseen tapaan valinnut sotilasuran Ruotsissa, mutta erosi palveluksesta joulukuussa 1810 ja siirtyi Suomeen. Sotilasura Suomessa ei jatkunut vaan ilmeisesti hän sai elantonsa perimistään Porvoon Eknäsin ja Molnbyn tiloista. Joulukuussa 1816 Berndt Johan solmi avioliiton Lovisa Albertina Lundin kanssa, joka kuitenkin kuoli Eknäsissä jo maaliskuussa 1825 ilmeisesti sydänkohtaukseen (”i slag”). Kenties Berndt Johanilla oli ollut jonkinlaisia henkisiä ongelmia jo aikaisemminkin tai vaimon äkillinen kuolema aiheutti ne: vuonna 1826 hänet asetettiin äitinsä holhouksen alaiseksi. Berndt Johan af Forselles kuoli joulukuun lopussa 1838 Salassa. Ei tiedetä, oliko hän vain vierailemassa veljensä luona vai siirtynyt sinne kokonaan.[17]

Anders Allardtin mukaan Virginia af Forselles eli omassa elämässään yksinkertaisesti ja säästäväisesti, mutta käytti ruukin toiminnasta saatavia tuloja monipuolisesti rakentamiseen ja viljelysten sekä puutarhojen uudistamiseen ja uusien lajikkeiden kokeilemiseen. Pitäjänkokouksissa leskivuorineuvoksetar epäilemättä oli vaikutusvaltaisimpia henkilöitä, sillä paikallisen säätyläistön määrä oli vähäinen eikä kukaan liene arvoasteikossa ollut häntä korkeammalla.[18] Strömforsin ruukin tarvitsemaan takkirautaa noudettiin Ruotsin Utön kaivoksista omilla laivoilla, joiden lastina menomatkalla oli koivuhalkoja, nahkoja, talia. Noudettu takkirauta jalostettiin Strömforsissa ja jalostuksen tulokset sekä sahatavara vietiin jälleen omilla laivoilla ulkomaille. Kuunari Fredric kuljetti Strömforsin takkirautaa Tukholmaan 1820-luvulla ja kuunari Enigheten 1830-luvulla. Hyvin pitkä priki nimeltä Snäckan rakennettiin 1844 Strömforsissa ja se kulki vuosikymmenen loppupuolella vuosittain lastissa Tukholmaan ja takaisin.[19]

Virginian kiintymystä Petjärven tilaan osoittaa havainnollisesti se, että hän miehensä kuoleman jälkeen perusti ruukista Petjärven kartanoon johtavan tien varteen graniittisen hautakammion, jonne siirrettiin Henrik Johan af Forsellesin maalliset jäännökset ja jonne Virginia itsekin aikanaan haudattiin. Hautamuistomerkkiin osoitteessa Forsellesintie 5 07970 Ruotsinpyhtää heidän nimensä on merkitty muodossa Virgina Christina ja Hindrik Johan af Forselles.{[https://www.facebook.com/groups/404177969648398/posts/3217564104976423/?locale=sw%20KE }

Jakob Henrik af Forsellesin kuoltua 1855 Strömfors siirtyi hänen pojalleen Per Henrikille, joka 1876 myi Strömforsin ja palasi Ruotsiin. Häneen sammui kauppaneuvos Jakob Forsellista lähtenyt nuorempi sukuhaara. KAuppaneuvos af Forsellesin pojista vanhempi sukuhaara jatkui sotaneuvos af Forsellesista, jonka pojista usea kunnostautui upseerina ja suuriruhtinaskunnan korkeimman hallinnon viroissa.[20]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anders Allardt, Strömfors socken. Söderström & Co Förlagsaktiebolag 1929, Aminoff-Winberg Johanna, Ättartavlor de på Finlands Riddarhus inskrivna ätterna. Andra delen. Finlands Riddarhus, Helsingfors 2018.

Elgenstierna Gustaf, den introducerade svenska adelns ättartavlor I. Svenska Släktforskarförbund, Faksimileupplaga 1998.

Hildebrand Bengt, Jakob Henrik Forselles, af. Svenskt biografiskt lexikon.

Kalleinen Kristiina, Nils Gustaf Nordenskiöld.Vuorimiehen ja tiedemiehen elämä. Suomen Tiedeseura 2019,

Laine Evert, Piirteitä Suomen vuoritoimen historiasta 19. vuosisadan alkupuoliskolla I. Rautateollisuus 1808 – 1831. Helsinki 1907.

Paaskoski Jyrki, Ruotsi menettää Suomen. Teoksessa Joachim Mickwitz & Jyrki Paaskoski, Itärajan vartijat 4. 1700-luku. Schildts, Helsinki 2005.

Paloheimo Maare, Business life in pursuit of economic and political advantages in early-nineteenth-century Finland. University of Jyväskylä 2012.

Siren Olle, Strömfors: Tehdas ja tehdasyhdyskunta 1695–1970. A. Ahlström Oy, Strömforsin tehdas 1971.

Warjus Kari, Salt, trä och järn II. utrikes sjöfart på Degerby-Lovisa 1809 – 1913. Stiftelsen för Lovisa sjöfartshistoria 2004.

  1. Gustaf Elgenstierna, Den introduserade svenska adelns ättartavlor I. Svenska Släktforskarförbund, faksimileupplaga 1998, 754.
  2. Historia Strömforsin Ruukki. Viitattu 6.8.2023.
  3. Elgenstierna 1998, 754.
  4. Elgenstierna, 754; Eino Jutikkala & Gabriel Nikander, Suomen kartanot ja suurtilat I. SKS, Helsinki 1939, 711.
  5. af Forselles, Jakob Henrik (1785-1855) Akatemiasampo. Viitattu 6.8.2023.
  6. af Forselles, Berndt Johan (1788-1838) Akatemiasampo. Viitattu 6.8.2023.
  7. a b Petri Karonen: Kauppaneuvos Jacob af Forselles (1696–1768) Suomen talouselämän vaikuttajat / Kansallisbiografia. 2009. Viitattu 6.8.2023.
  8. Olle Siren, Strömfors: tehdas ja tehdasyhdyskunta 1695-1970. A. Ahlström Oy, Strömforsin tehdas 1971, 17.
  9. Siren 1971, 44.
  10. a b Bengt Hildebrand: Jacob Henrik Forselles, af Svenskt biografiskt lexikon. Viitattu 6.8.2023.
  11. Tarkemmin esim. Jyrki Paaskoski, Ruotsi menettää Suomen. Teoksessa Joachim Mickwitz & Jyrki Paaskoski, Itärajan vartijat 4. 1700-luku. Schildts, Helsinki 2005, 269
  12. Evert Laine, Piirteitä Suomen vuoritoimen historiasta 19. vuosisadan alkupuoliskolla I. Rautateollisuus 1808 -1831. Helsinki 1907, 70-72.
  13. Maare Paloheimo, Business life in pursuit of economic and political advantages in early nineteenth century Finland. University of Jyväskylä 2012, 82, 180-181
  14. Kristiina Kalleinen, Nils Gustaf Nordenskiöld – vuorimiehen ja tiedemiehen elämä. Suomen Tiedeseura, Helsinki 2019, 73.
  15. Kalleinen 2019, 73-74.
  16. J. H. af Forsellesin kirje Nils Nordenskiöldille Salasta 19.3.1840. Kaikkiaan af Forsellesin kirjeitä Nordenskiöldille on säilynyt vain 10 kappaletta vuosilta 1840-1854. – Frugårdin kartanon arkisto, Coll 372.13, Kansalliskirjasto.
  17. Johanna Aminoff-Winberg, Ättartavlor de på Finlands Riddarhus inskrivna ätterna. Andra delen. Finlands Riddarhus, Helsingfors 2018, 253.
  18. Anders Allardt, Strömfors socken. Söderström & Co Förlagsaktiebolag 1929, 205, 209.
  19. Kari Warjus, Salt, trä och järn II. utrikes sjöfart på Degerby-Lovisa 1809 – 1913. Stiftelsen för Lovisa sjöfartshistoria, 69, 149, 167 – 169 & Allardt, 208.
  20. Forselius (suku) Kansallisbiografia. Viitattu 6.8.2023.