Valkojärvi
| Valkojärvi | |
|---|---|
 Valkojärveä heinäkuussa 2016. |
|
| Valtiot |
 Suomi |
| Paikkakunta | Laitila |
| Koordinaatit | |
| Mittaustietoja | |
 Valkojärvi |
|
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Valkojärvi oli Laitilassa sijainnut Sirppujoen vesistöön kuulunut kuivatettu järvi, joka on nykyään peltomaata. Sen vedenpintaa on laskettu monessa eri vaiheessa viimeistään 1890-luvulta aina 1950-luvulle saakka.[1] Järven pituus oli noin neljä ja leveys kaksi kilometriä, ja se oli siten pinta-alaltaan lähialueen suurimpia järviä.[2] Nykyinen valtatie 8 kulkee entisen Valkojärven alueen läpi, ja tätä osuutta tiestä kutsutaan Valkojärven suoraksi.[3][4][5]
Luonnonhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rautakauden alussa Valkojärvi oli osa pitkälle sisämaahan ulottuvaa purjehduskelpoista merenlahtea, jossa se laajentuma muodosti lahdenperukan. Merenlahti muuttui rautakauden lopulla jokien ja järvien muodostamaksi ketjuksi, jonka paikalla virtaa nykyään Sirppujoki. Merenlahti ja siitä maatunut Valkojärvi muodosti olennainen osan laitilalaisten arkielämää. Pitäjän eri kylät sijaitsivat järven ympärillä hyödyntäen sen kalaisuutta, rantaheinikkoa ja liikkumisväylää. Talvella ja kesällä se yhdisti ja kelirikon aikana se erotti asukkaita.[2]
Järven pituus oli noin neljä ja leveys kaksi kilometriä. Järven pohjoisosa oli leveä, mutta eteläosa kapeni noin kilometrin levyiseksi lahdeksi, jonka eteläkärki sijaitsi nykyisen Laitilan keskustan sisällä ja jota rajoitti lounaassa Palttilan kautta kulkeva harju. Lahden suulla sijaitsi suurehko saari, joka voi olla nykykartoissa nimetty Kilokari. Malvonjoki laski eteläpään lahteen ja lahden eteläkärjestä laski joki kohti kolmen kilometrin päässä ollutta "Ruotjärveä", joka on nykyään kuivatettu pelloksi. Pohjoisosaan laskivat "Peräjärvi" ja "Wähäperäjärvi" eli "Velhonjärvi". Nekin ovat nykyään peltomaata tai metsäistä suomaata.[2][4][6]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäinen historiallinen maininta Valkojärvestä on vuodelta 1454 muodossa Walkåjärfwi.[2] Asutus on ollut kuitenkin paljon vanhempaa, sillä järven pohjoispuolella sijaitsi jo varhain Valko niminen kylä. Ennen sitä on paikalla ollut Savemäessä asutusta ja kalmisto noin 50 eaa.. Sittemmin asutuksen tihennyttyä keskiajalla paikalla on ollut kirkkokin. Järven pohjasta on kuivattamisen jälkeen löytynyt lukuisia muinaismuistoja kuten tinasta tehty pyhiinvaelluspullo.[7][8][6]
1840-luvulla järven etelärannalla sijaitsi Laitilan 11 talon kylä, jossa sijaitsi Laitilan kirkkorakennus. Järven länsirannalla sijaitsi Untamalan 17 talon kylä, jossa oli myös kirkkorakennus. Koilliskulmassa olleessa Soukaisten 8 talon kylässä ei sen sijaan ollut omaa kirkkoa. Itärannalla oli vielä Kaukolan suuri talo ja lounaisrannalla Palttilan kartano. Soukaisten ja Laitilan välille oli rakennettu tie Raumalle.[6][9]
Järven kuivatuksen vaiheita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Seutu on kumpuilevien kallioylänköjen välissä entistä merenpohjaa, joka on korkeussuhteiltaan hyvin matalaa. Siksi seudun järvet ovat olleet matalia ja soveltuivat hyvin järvenlaskun jälkeen heinämaiden ja myös peltomaiden pohjaksi. Seudun tasaisuudesta seurasi myös se lisätyö, että yksittäisen järven laskemiseksi tuli laskea alempana olevia muita matalia järviä. Laitilassa ja Kalannissa se on pakottanut perkaamaan koko Sirppujoen alajuoksun uomaa. Näin yhden järven kuivatushankkeen käsittely on mahdotonta ilman muiden hankkeiden mainintaa.
Vuonna 1853 oli jätetty hakemus saada laskea järvi. Sen jätti C.W. Rosendal, jolla oli samana vuonna hakemus "Hangerajärven" ja "Ruotjärven" laskemiseksi. Hän sai odottaa vastauksia vuoteen 1860. Tiedetään, että vuosina 1863−1865 kaivettiin laskukanavaa mereen asti. Tämä edisti Hankerojärven, Ruotjärven ja Valkojärven laskemista.[10][11]
Tositoimiin ryhdyttiin vuonna 1885, kun useampi talo pyysi suorittamaan talollisen Gustaf Uusikartanon nimissä järveä ympäröivien maiden katselmusta. Tämän saatiin päätökseen vuonna 1887, jonka jälkeen kuukaudessa voitiin jättää hakemus järvenlaskusta. Vaikka Valkojärven pintaa oli laskettu käyttäen helppoja konsteja, oli tuleva hanke paljon vaativampi ja työläämpi. Tätä varten väki kokoontui muodostamaan järvenlaskuyhtiön, johon lopulta vuonna 1892 ilmoittautui mukaan 137 osakasta. Osakkuudet jaettiin kylä- tai jakokuntaosien suhteissa.[10][12][13][14]
Järvenlaskun valmistelut veivät aikaa, sillä lupia pyydettiin vielä untamolaisen talollisen Johan Heinikkalan nimissä vuosina 1892 ja 1896.[10][12] Ensimmäisen kerran Valkojärveä kuivatettiin kuusi vuotta vuodesta 1899 eteenpäin. Itse Valkojärvi ei kuitenkaan tuon johdosta kuivunut, vaan muuttui matalaksi altaaksi, jossa kasvoi järviruokoa ja jossa ei voinut liikkua veneellä eikä jalan. Kokonaan tulokseton kuivaus ei kuitenkaan ollut, sillä entiset järven vetiset rantaniityt oli nyt mahdollista ottaa pelloksi.[1] Näitä asioita käsiteltiin hakemuksissa, joita lähettivät valtioneuvos Björn Aminoff ja tilanomistaja Kalle Lukkala muiden puolesta vuosina 1906 ja 1907. Kyseessä olivat "Valkeanmeren" vesijättömaan jakaminen ja niittyjen tulvansuojelu.[15]
Ruovikot alkoivat houkutella vesilintuja, ja Valkojärvi alkoi saada mainetta tunnettuna lintupaikkana. Juuri Valkojärven linnusto saikin aikaan ensimmäiset järven kuivatusta vastustavat kannanotot 1920-luvulla.[1] Seuraavaksi Valkojärveä kuivattiin 1930-luvulla. Paikalliset asukkaat alkoivat vähitellen hyväksyä kuivattamisen, koska se oli jo puoliksi tehty ja se oli tärkeä paikkakunnan elinkeinoelämälle. Tämä toinenkaan lasku ei kuivattanut järveä, mutta rantamaiden viljelysalueet laajenivat entisestään. Tämän jälkeen järveä kuivatettiin vielä toisen maailmansodan jälkeen. Kaivu- ja pengerrystyöt valmistuivat vuonna 1959, ja entiset järvenpohjat otettiin lopulta viljelykseen seuraavan vuosikymmenen alussa.[1] Vielä vuonna 1968 peruskartassa Valkojärven pohjoisosa oli vielä ojittamatonta suomaata[16], mutta vuonna 1984 nekin olivat jo peltomaata.[17] Järven pohjasta paljastui laajoilla alueilla liejua ja liejusavea, joka soveltui viljelyyn hyvin.[18]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Anttila, Veikko: Järvenlaskuyhtiöt Suomessa. Kansatieteellinen arkisto 19. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys, 1967. Forssan kirjapaino OY.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Alifrosti, Kari & Vehmas, Jukka: Laitila 1900-luvulla. Laitilan kaupunki, 2002.
- ↑ a b c d Vehmas, Jukka: Valkojärvi syntyy Laitilan Oppaat ry. Viitattu 16.1.2013.
- ↑ OIVA – Ympäristö- ja paikkatietopalvelu (edellyttää rekisteröitymisen) Ympäristöhallinto. Viitattu 22.4.2015.
- ↑ a b Valkojärvi, Laitila (Kansalaisen karttapaikka) Helsinki: Maanmittaushallitus. Viitattu 22.4.2015.
- ↑ Sankkila, Heikki: Perkaukset 1990-luvulla lopettivat tulvat. Taltutettu Sirppujoki tyytyy nykyään ruopattuun uomaansa. Turun Sanomat, 21.6.2004. Artikkelin verkkoversio. [vanhentunut linkki]
- ↑ a b c Kalmbergin kartasto: Koottu kartasto, suoraan: kartalle (fc20050776.jpg), 1855-56
- ↑ Sankkila, Heikki: Kesänäyttely ei epäile piispa Henrikin olemassaoloa. Untamalan hautalöytö kertoo kristinuskon tulosta Suomeen. Turun Sanomat, 6.5.2005. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, s. 150−153. Vammala: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-000-4.
- ↑ Laitilan kylien varhaisvaiheet: Palttila
- ↑ a b c Turun maakunta-arkiston hakemistosta (Arkistoitu – Internet Archive): Kustavi - Laitila (Arkistoitu – Internet Archive), Turun ja Porin lääninkanslian vesiasioiden hakemisto
- ↑ Anttila, Veikko: Järvenlaskuyhtiöt Suomessa, 1967, s.257−258
- ↑ a b Turun maakunta-arkiston hakemistosta (Arkistoitu – Internet Archive): Laitila - Lemu (Arkistoitu – Internet Archive), Turun ja Porin lääninkanslian vesiasioiden hakemisto
- ↑ Anttila, Veikko: Järvenlaskuyhtiöt Suomessa, 1967, s.64
- ↑ Anttila, Veikko: Järvenlaskuyhtiöt Suomessa, 1967, s.291
- ↑ Turun maakunta-arkiston hakemistosta (Arkistoitu – Internet Archive): Kalanti - Karkku (Arkistoitu – Internet Archive), Turun ja Porin lääninkanslian vesiasioiden hakemisto
- ↑ Maanmittaushallitus: Peruskartta 113111 Laitila vuodelta 1968
- ↑ Maanmittaushallitus: Peruskartta 113111 Laitila vuodelta 1984
- ↑ Kielosto, Sakari & Stén, Carl-Göran & Juntunen, Risto: Laitilan kartta-alueen maaperä, Geologian tutkimuskeskus, 1996
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pärkö, Manne: Järvimaisemasta peltoaukeaksi. Vastaanpyristelijöistä lisämaan vaatijoihin. Laitilan Valkojärven kuivattamisen ympäristöhistoriaa. Pro Gradu -tutkielma. Turun yliopisto, 1998.