Uivelo
| Uivelo | |
|---|---|
 Koiras (ylempänä) ja naaras. |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Suomessa: | |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Sorsalinnut Anseriformes |
| Heimo: | Sorsat Anatidae |
| Suku: | Mergellus Selby, 1840 |
| Laji: | albellus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Mergellus albellus |
|
 Pesimäalueet Muuttoreitit Talvehtimisalueet |
|
| Katso myös | |
Uivelo (Mergellus albellus) on sorsien heimoon kuuluva melko pienikokoinen koskeloita muistuttava lintulaji. Se on sukunsa Mergellus ainoa laji. Uivelon entinen nimi on herna[3].
Koko ja ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Telkkää hieman pienemmän uivelon pituus nokan kärjestä pyrstön kärkeen on 38–44 senttimetriä ja siipien kärkiväli 56–69 senttimetriä. Koiraspuolisen yksilön tunnistaa silmiinpistävän mustavalkoisesta värityksestään. Se on yleisväritykseltään valkoinen, mutta sillä on musta nokan tyvitäplä, takaraivon viirut sekä selän juovat. Naaraan päälaki ja niska ovat punaruskeat, posket valkoiset ja selkä harmaa.[4]
Koiraan soidinääni on matala ja kumea, nariseva ”krr-ek”. Naaraan ääni on käheä ”krr”-korina.[4]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pesimäaikaan uivelon levinneisyysalue ulottuu Skandinavian pohjoisosista pitkälle Venäjän puolelle. Laji talvehtii Skandinavian eteläosissa, Keski-Euroopassa, Balkanilla ja Mustanmeren ympäristössä sekä Intiassa, Kiinassa, Korean niemimaalla ja Japanissa. Koko maailman uivelokannaksi on arvioitu yli 130 000 yksilöä.[1]
Uivelon Suomen pesimäkanta on 2 000 – 5 500 paria.[5] Uivelon pesimäkannan varhaisista määristä Suomessa ei ole tarkkoja tietoja, mutta laji runsastui selvästi 1950-luvulta lähtien. 1970-luvun lintuatlas ja lentolaskennat osoittivat odotettua suurempia määriä. Kannan arviointia vaikeuttaa se, että lajin levinneisyys painottuu harvaan retkeiltyihin erämaa-alueisiin. 1950-luvun noin 100 parin aliarviosta kanta nousi 1980-luvulle tultaessa noin 1 500 – 2 000 pariin.[6]
| Raportointikausi | Minimi | Keskimäärin | Maksimi |
|---|---|---|---|
| 2008–2012 | 2 000 | 5 500 | |
| 2013–2018 | 2 000 | 3 500 | 5 500 |
| 2019–2024 | 2 000 | 3 500 | 5 500 |
Ympäristöministeriön asetuksella rauhoitettujen eläinten ja kasvien arvoista (243/2025) Suomen rauhoitetuille eläimille on määritelty arvo. Uivelon arvo on 339 euroa.[9]
Suomen uivelot talvehtivat Itämeren eteläosissa ja Länsi-Euroopassa. Joitakin yksilöitä talvehtii Suomessakin Ahvenanmaalla ja lounaisrannikolla.[10] Suomessa talvehtivien uiveloiden määrä on kasvanut viime vuosikymmeninä.[11]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Uivelo suosii matalia ja kasvillisuudeltaan rikkaita järviä mutta esiintyy myös karummilla järvillä, jokisuvannoissa ja suoallikoissa. Laji tarvitsee pesintään puunkolon tai uutun. Alueilla, joissa pesäkoloja on niukasti, uivelo voi pesiä samassa kolossa telkän kanssa, mutta lajien risteymät ovat sangen harvinaisia.[6]
Muuttoaikoina uivelot levähtävät rehevillä merenlahdilla ja järvillä.[10] Talvehtimis- ja levähdyspaikoilla uivelot pysyttelevät mieluummin erillään kuin muodostavat parvia, mutta parhaimmille paikoille voi kerääntyä pieniä tai keskisuuria parvia.[4] Esimerkiksi joillekin Etelä-Suomen parhaimmille järville voi lokakuussa kerääntyä toistasataa yksilöä.[10]
Lisääntyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uivelon pesä on puunkolossa tai pöntössä. Naaras munii 7–10 munaa, joita se hautoo noin 25 vuorokautta.[10] Jos sopivat pesäkolot ovat vähissä, voi uivelo pesiä samassa kolossa telkän kanssa. Uivelo voi myös risteytyä telkän kanssa, mutta risteymät ovat sangen harvinaisia.[6]
Ravinto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Uivelo käyttää ravinnokseen pieniä kaloja ja pieniä vesieläimiä.[10] Uivelo etsii ravintoa usein matalasta vedestä ruovikoiden reunoilta.[4]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b BirdLife International: Mergellus albellus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2020-3. 2016. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 30.1.2021. (englanniksi)
- ↑ Jari Valkama: Uivelo – Mergellus albellus Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
- ↑ Otavan Iso tietosanakirja, Otava 1967, osa 9, palsta 455
- ↑ a b c d Svensson, Lars: Lintuopas – Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 42. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2
- ↑ a b Lehikoinen, A., Mikola, A., Below, A., Jaatinen, K., Laaksonen, T., Lehtiniemi, T., Lindén, A., Mikkola-Roos, M., Pessa, J., Rajasärkkä, A., Sirkiä, P., Tikkanen, H. & Valkama, J.: Suomen lintujen pesimäkantojen koot ja viimeaikaiset kannanmuutokset (pdf) (Taulukko 1. Lintujen pesimäkantojen koot (keskikanta, minimi pareina, maksimi pareina) Suomessa vuosina 2019–2024 ja lyhytaikainen 12 vuoden kannanmuutos (pääasiassa 2013–2024)) Linnut-vuosikirja 2024. BirdLife Suomi. Arkistoitu 7.11.2025. Viitattu 6.12.2025.
- ↑ a b c Suomen 3. lintuatlaksen (2006–2010) tulokset (pdf) (Uivelo (Mergellus albellus)) Suomen III lintuatlas – Jari Valkama, Ville Vepsäläinen ja Aleksi Lehikoinen, Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus. Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen-JaaSamoin 4.0. Arkistoitu 4.10.2025. Viitattu 6.12.2025.
- ↑ Species trends at the Member State level, Finland Article 12 of the Birds Directive web tool. Period 2008–12. Euroopan ympäristövirasto. Viitattu 6.12.2025. (englanniksi)
- ↑ Species trends at the Member State level, Finland Article 12 of the Birds Directive web tool. Period 2013–18. Euroopan ympäristövirasto. Viitattu 6.12.2025. (englanniksi)
- ↑ Ympäristöministeriön asetus rauhoitettujen eläinten ja kasvien arvoista Finlex. Viitattu 6.12.2025.
- ↑ a b c d e Laine, Lasse J.: Suomalainen lintuopas, s. 67. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-26894-0
- ↑ Laine, Lasse J.: Lintuharrastajan opas, s. 112. Otava, 2006. ISBN 951-1-18829-1
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hautala, Hannu, Ryhtä, Matti & Seppänen, Heikki 1975: Havaintoja uivelon Mergus albellus pesimisestä Kuusamossa 1974. – Lintumies 1.1975 s. 8-15. SLY.
- ITIS: Mergellus albellus