Tuamotunkalastaja

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tuamotunkalastaja
Uhanalaisuusluokitus

Äärimmäisen uhanalainen [1]

Äärimmäisen uhanalainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Eukaryootit Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Säihkylinnut Coraciiformes
Heimo: Kuningaskalastajat Alcedinidae
Suku: Pyhimyskalastajat Todiramphus
Laji: gambieri
Kaksiosainen nimi

Todiramphus gambieri
(Oustalet, 1895)

Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Tuamotunkalastaja Wikispeciesissä

Tuamotunkalastaja (Todiramphus gambieri) on kuningaskalastajiin kuuluva säihkylintu. Tuamotunkalastaja on äärimmäisen uhanalainen lintu,[1] sitä on jäljellä vain 39–51 yksilöä, ja nekin elävät pienellä alueella. Populaatio on pienentynyt sopivien pesäpuiden vähenemisen, ja pyörremyrskyjen ja mustarottien lisääntymisen seurauksena.[2]

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuamotunkalastaja on 63 cm pitkä pyhimyskalastaja, jolla on kellanruskea pää ja niska. Linnun alapuoli on valkoinen, ja sen höyhenpeite on sininen selässä, siivissä ja pyrstössä. Linnun nokka on suuri, kuten kuningaskalastajilla yleensä on.[2]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lajia tavataan ainoastaan Niau-saarella, Ranskan Polynesiassa. Ja sieltäkin se on häviämässä, sillä vuonna 1974 nähtiin 400–600 lintua, 30 vuotta myöhemmin 2003–2004 tuamotunkalastajia oli jäljellä vain 39–51 yksilöä. Sitä näkee yleensä puutarhoissa, kookosviljelmissä ja kylien lähellä olevissa viljelmissä.[2]

Lisääntyminen ja ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuamotunkalastaja syö hyönteisiä ja pieniä liskoja. Se kaivaa pesäkoloja kuolleisiin kookospuihin.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b BirdLife International: Todiramphus gambieri IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2013. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 7.6.2014. (englanniksi)
  2. a b c d Tuamotu Kingfisher: Todiramphus gambieri BirdLife International. Viitattu 24. joulukuuta 2007.