Allofoni

Allofoni on kielitieteellinen termi, jolla tarkoitetaan tiettyä foneemia edustavan äännejoukon jäsentä. Esimerkiksi englannin [p] ja [pʰ] -äänteet edustavat molemmat samaa foneemia /p/. Foneemi on siis itse asiassa äännejoukko (esim. { [p], [pʰ] } ). Foneemi /p/ toteutuu [pʰ]-ääntenä sanan alussa ja [p]-äänteenä muualla (esim. /pepr/ → [pʰeɪpə̩] 'paperi'). Äänteet [p] ja [pʰ] ovat allofoneja eli kombinatorisia variantteja.

Äännös, äänne, foneemi

Äännös on fysikaalinen tapahtuma, joka synnyttää ääniaaltoja ja on ainutlaatuinen. Äännöksestä voidaan ottaa kuva, spektrogrammi, josta voidaan erottaa äänteitä, sikäli kuin äännös sisältää luonnollisen kielen sanan tai lauseen. Instrumentaalifoneettiset mittaukset muodostavat tieteellisen perustan jokaisen äännetyypin akustisten ominaisuuksien kuvaamiselle.

Äänne on konkreettisesta äännöksestä abstrahoitu kuvausyksikkö, jossa ei oteta huomioon yksilöpuhujan piirteitä. Foneemianalyysin kannalta äänteitä on maailman kielissä äärellinen määrä. Kyse on tällöin tietenkin kuvauskäyttöön tarkoitetusta abstraktiosta, hyvin määritellystä äännejoukosta, jonka jäsenillä on kullakin oma kirjoitussymbolinsa. Jokaisen yksittäisen kielijärjestelmän äänteistö käsittää tämän universaalisen äänteistön osajoukon, ts. kaikki äänteet eivät esiinny kaikissa kielissä.

Foneemi on kielen rakenteen osa, pienin distinktiivinen eli merkityksiä erottava yksikkö. Eräs tapa määritellä foneemi on sanoa, että se on äännejoukko, jonka jäsenet ovat komplementaarisessa distribuutiossa eli täydennysjakaumassa ja lisäksi foneettisesti samankaltaisia. Myös keskenään vapaasti vaihtelevat foneettisesti samankaltaiset äänteet edustavat samaa foneemia, ts. ne ovat yhden ja saman foneemin realisaatioita eli toteutumia. Tällaiset "subfonemaattiset" yksiköt ovat allofoneja. Erään näkemyksen mukaan ihminen ei "kuule" allofoneja vaan ainoastaan foneemeja. Näin ollen foneemit olisivat kognitiivisia yksikköjä, eräänlaisia suodattimia tai tulkintakehikkoja.

Allofoninen vaihtelu

On kahdenlaista allofonien välistä vaihtelua, toinen perustuu täydennysjakaumaan, toinen taas vapaaseen vaihteluun.

Täydennysjakauma

Esimerkiksi suomessa foneemi /r/ edustuu yleensä alveolaarisena soinnillisena tremulanttina [r], kuten sanassa koira. Joka kerta, kun kyseinen sana lausutaan, [r]-äänne toteutuu aikapaikkaisessa äännöksessä aina hieman eri lailla: joskus tremulantin artikulointiin liittyviä lyhyitä suuväylän sulkeumia voi olla kaksi, joskus kolme; äänihuulet voivat eri kerroilla väristä eri tavoin aiheuttaen eri tasoista soinnillisuutta. Joskus myös [r] saatetaan artikuloida kokonaan muunlaisena äänteenä kuin tremulanttina: sanoissa kuten Yleisradio ja Israel [r] esiintyy [s]:n jälkeen, minkä vaikutuksesta se saattaa assimiloitua frikatiiviksi [ɹ̝].

Silloin, kun foneemin allofonit eroavat toisistaan huomattavasti ilman ehdollistavaa äänneympäristöä (esimerkiksi erilaiset allofonit eri murteissa), puhutaan vapaasta vaihtelusta. Suomen /d/ saattaa vaihdella vapaasti soinnillisesta dentaalisesta klusiilista [d̪] soinnittomaan alveolaariseen klusiiliin [t] (joka tällöin eroaa /t/:stä siten, että tämä edustuu dentaalisena) ja jopa soinnilliseen dentaaliseen frikatiiviin tai approksimanttiin [ð] (joissain länsirannikon konservatiivisissa paikallismurteissa) kaikissa äänneympäristöissä ja ilman ymmärtämisvaikeuksia. On syytä huomata, että esimerkiksi sanan meidän ääntämisessä muodossa [meiæn] ei ole kyse /d/:n vapaasta vaihtelusta, vaan kyseessä on koko foneemin katoaminen kyseisessä yhteydessä.

Kielet eroavat siinä, minkälaisia äänteitä ne käyttävät minkäkin foneemien allofoneina. Esimerkiksi englannissa [pʰ] ja [p] -äänteet ovat molemmat foneemin /p/ allofoneja (/pepr/: [pʰeɪpr̩] 'paperi'), mutta muun muassa hindissä ja mandariinikiinassa (Pinyin: <b> [p], <p> [pʰ]) kyseiset äänteet edustavat eri foneemeja.