Allofoni

Allofoni on kielitieteellinen termi, jolla tarkoitetaan jotakin tiettyä (tai oikeastaan tietyn tyyppistä) äännettä, joka edustaa kielen foneemia. Äänne on konkreettisesta äännöksestä abstrahoitu kuvausyksikkö, jossa ei oteta huomioon sellaisia yksilöpuhujan piirteitä kuin sukupuoli. Äännös puolestaan on fysikaalinen tapahtuma, joka esiintyy ääniaaltoina ja on ainutlaatuinen.

Foneemi on kielen rakenteen osa, jota käytetään sanojen (lekseemien) muodostamiseen ja erottamiseen toisistaan. Tietyn kielen puhujat käsittävät kaikki saman foneemin allofonit samaksi ”äänteeksi” huolimatta foneettisista eroista. Tästä syystä on väitetty, että ihmisen kuulo on "foneeminen". Allofoni siis tarkoittaa äännettä sen johonkin foneemiin kuulumisen kannalta.

Saman foneemin eri allofonit eli kombinatoriset variantit saattavat erota huomattavastikin toisistaan muun muassa äänneympäristön mukaan, ts. sen mukaan, minkä tyyppisiä äänteitä ympärillä on. Kaikissa kielissä on foneemeja, joiden allofonit vaihtelevat vain vähän.

Esimerkiksi suomessa foneemi /r/ edustuu yleensä alveolaarisena soinnillisena tremulanttina [r], kuten sanassa koira. Joka kerta, kun kyseinen sana lausutaan, [r]-äänne toteutuu aikapaikkaisessa äännöksessä aina hieman eri lailla: joskus tremulantin artikulointiin liittyviä lyhyitä suuväylän sulkeumia voi olla kaksi, joskus kolme; äänihuulet voivat eri kerroilla väristä eri tavoin aiheuttaen eri tasoista soinnillisuutta. Joskus myös [r] saatetaan artikuloida kokonaan muunlaisena äänteenä kuin tremulanttina: sanoissa kuten Yleisradio ja Israel [r] esiintyy [s]:n jälkeen, minkä vaikutuksesta se saattaa assimiloitua frikatiiviksi [ɹ̝].

Silloin, kun foneemin allofonit eroavat toisistaan huomattavasti ilman ehdollistavaa äänneympäristöä (esimerkiksi erilaiset allofonit eri murteissa), puhutaan vapaasta vaihtelusta. Suomen /d/ saattaa vaihdella vapaasti soinnillisesta dentaalisesta klusiilista [d̪] soinnittomaan alveolaariseen klusiiliin [t] (joka tällöin eroaa /t/:stä siten, että tämä edustuu dentaalisena) ja jopa soinnilliseen dentaaliseen frikatiiviin tai approksimanttiin [ð] (joissain länsirannikon konservatiivisissa paikallismurteissa) kaikissa äänneympäristöissä ja ilman ymmärtämisvaikeuksia. On syytä huomata, että esimerkiksi sanan meidän ääntämisessä muodossa [meiæn] ei ole kyse /d/:n vapaasta vaihtelusta, vaan kyseessä on koko foneemin katoaminen kyseisessä yhteydessä.

Kielet eroavat siinä, minkälaisia äänteitä ne käyttävät minkäkin foneemien allofoneina. Esimerkiksi englannissa [pʰ] ja [p] -äänteet ovat molemmat foneemin /p/ allofoneja (/pepr/: [pʰeɪpr̩] 'paperi'), mutta muun muassa hindissä ja mandariinikiinassa (Pinyin: <b> [p], <p> [pʰ]) kyseiset äänteet edustavat eri foneemeja.