Neuvostoliiton talousongelmat

Moskovan GUM-tavaratalo oli Neuvostoliiton kulutustavarateollisuuden lippulaivamyymälä ja siten yksi harvoja liikkeitä, joissa ei juuri koskaan ollut tavarapulaa.

Neuvostoliiton talousongelmat käsittelee Neuvostoliitossa koettuja talouteen liittyviä ongelmia. Neuvostoliitto painiskeli kaikenkattavan suunnitelmatalouden mukanaan tuomien tuotannollisten ongelmien kanssa. Erityisen vaikeaksi Neuvostoliitossa osoittautui innovatiivisten tuotantomenetelmien käyttöönotto ja tietokoneiden käyttöönotossa Neuvostoliitto jäi pahasti lännestä jälkeen. 1980-luvulla lännen etumatka informaatiovallankumouksessa oli selvä.

Neuvostoliitto käytti noin 15-17 prosenttia bruttokansantuotteesta asevarusteluun ja asevoimien ylläpitoon. Toisen maailmansodan aikaan yli puolet bruttokansantuotteesta käytettiin sotaponnistukseen. Neuvostoliitto panosti aseiden lisäksi energiaan, raaka-aineiden jalostukseen ja etenkin teollisuudessa käytettäviin tuotantohyödykkeisiin. Kulutustavaroista, kuten vessapaperista, oli pulaa ja kulutustavaroita oli saatavilla ajoittain. Moskovassa kulutustavaroiden saatavuus oli parempaa kuin syrjäseuduilla. Neuvostoliitossa myös koettiin maatalouden kollektivisoinnista ja suunnitelmatalouden kankeudesta johtuvia paikallisia nälänhätiä, joista suurin oli Holodomor. Toisaalta 1980-luvulla Neuvostoliitto tuotti 80 % enemmän teräst, 78 % enemmän sementtiä ja 42 % enemmän öljyä kuin Yhdysvallat.

Neuvostoliitto oli maailman suurin öljyntuottaja 1980-luvulla. Öljyn maailmanmarkkinahinnan lasku kuitenkin vaikutti negatiivisesti öljyn vientituloihin. Neuvostoliitto myös kävi kalliin sodan Afganistanissa 1979-1989 ja pyrki vastaamaan Yhdysvaltojen SDI-ohjuspuolustushankkeeseen. Valtion budjetin negatiivisuus johti velkaantumiseen erityisesti 1986-1991. Budjettivajeet ja ulkomaille velkaantuminen vaikuttivat osaltaan Neuvostoliiton lakkauttamiseen 21. joulukuuta 1991. Neuvostoliiton lakkauttamiseen oli myös muita kuin taloudellisia syitä.

Hintasignaalit ja keskussuunnittelu

Markkinataloudessa hintojen muodostus kysynnän ja tarjonnan pohjalta mahdollistaa tuotantopäätösten hajautetun tekemisen tehokkaasti: markkinoilla vähissä olevien tuotteiden tuotanto kasvaa ja ylitarjottujen laskee pelkästään hintasignaalien avulla ilman että kenenkään tarvitsee tuntea tuotantojärjestelmän kokonaistilannetta. Neuvostoliiton kaltaisessa suunnitelmataloudessa tuotteiden valmistajat eivät tee päätöksiä sen puoleen hinnoista kuin tuotantomääristäkään. Sen sijaan niistä päätti Neuvostoliiton mammuttimaisten mittasuhteiden taloussuunnittelubyrokratia. Byrokratian huipulla oli korkein talousneuvosto. Sen alaisuudessa toimi osin päällekkäisellä toimivallalla varustetut liittovaltion, osatasavaltojen ja paikallisen tason lukuisat eri neuvostot, komiteat ja virastot.

Keskusvirastojen taloussuunnittelijoiden oli erittäin hankala hahmottaa sekä talouden kokonaisuutta että tuotannon paikallisia olosuhteita. Esimerkiksi valtion keskustaloussuunnitteluvirasto Gosplan Moskovassa määräsi 80-luvun lopulla jo 200 000 eri hintaa ja asetti tuotantokiintiöt 70 000 tuotteelle. Toisaalta esimerkiksi Izhoran tehdas otti vuodessa vastaan 70 virallista toimintaohjetta yhdeksältä eri valtion komitealta, kahdelta talouskomitealta ja neljältä talousneuvostolta. Seurauksena oli jatkuvia tuotannonoptimointivaikeuksia, jotka johtivat alitarjontaan yksissä ja ylituotantoon toisissa tuotteissa. Tulitikut, muovikassit, alusvaatteet, kengät ja hedelmät olivat eräitä tuoteryhmiä, jotka olivat kuuluisia vaikeasta saatavuudestaan. Toisaalta syrjäisiin maaseutumyymälöihin saattoi yllättäen saapua suuria eriä vaikkapa silkkisolmioita tai italialaista vermuttia.

Pitkissä tuotantoketjuissa samankaltaiset tuotanto-ongelmat johtivat pullonkauloihin ja viivästyksiin kriittisten osien puuttuessa. Neuvostoliiton suunnitelmataloudessa ei ollut markkinataloudelle tavallista vaihtoehtoa ostaa kalliimmalla hinnalla pikatoimitusta kriittisestä osasta, paitsi ulkomailta, mitä tehtiinkin, mutta ulkomaankaupan päätökset piti kierrättää Moskovan virkakoneiston kautta, usein useamman viraston läpi. Ongelmien seurauksena työntekijät ja kalliit koneinvestoinnit seisoivat monesti toimettomina tai toimivat vajaateholla. Toisaalta tuotteiden suunnittelijoilla oli myös optimointiongelmia: jos esimerkiksi moottorista saa vähemmän polttoainetta kuluttavan tekemällä siitä vaikeamman koota, kumman säästäminen on kriittisempää: työvoiman vai polttoaineen? Markkinataloudessa hintasignaalit ratkaisevat tämänkaltaiset ongelmat, mutta suunnitelmataloudessa keskusjohdon asettama hinta ei välttämättä kuvasta hyödykkeen niukkuutta, ainakaan paikallisesti.

Suunnittelijoilla oli myös ongelma tulosten mittaamisen kanssa. Vaikka tuotantokiintiöiden ylitykset palkittiin sekä tehtaiden että työntekijöiden tasolla, piti tuloksia pystyä mittaamaan tavalla tai toisella. Sopivien mittareiden kehittäminen osoittautui yhdeksi suurimmiksi ongelmiksi suunnitelmataloudessa, eikä sitä pystytty ratkaisemaan tyydyttävästi koko Neuvostoliiton olemassaolon aikana. Esimerkiksi öljynetsinnässä tuloksia mitattiin metreinä porattua reikää: sen seurauksena Neuvostoliiton öljynporauskalustolla porattiin runsaasti syviä, suhteellisen vähän tuottavia öljylähteitä, sen sijaan että olisi keskitytty vain lupaavimpiin esiintymiin. Tuotantovaiheessa mitattiin vuosituotantoa, eikä öljylähteen koko eliniän tuotantoa. Tämän vuoksi öljyntuotantolaitokset alkoivat pumpata vettä öljyesiintymiin näin kasvattaen hetkellisesti tuotantomääriä, mutta heikentäen esiintymän kokonaistuotantoa. Lopputuloksena vuoteen 1980 mennessä neuvostoliittolaisista lähteistä pumpattu raakaöljy sisälsi keskimäärin puolet vettä. Metalliteollisuudessa mitattiin tuotantotonneja, minkä seurauksena koneisiin käytettiin tarpeettoman järeitä osia. Nikita Hruštšovin kerrotaan voihkaisseen "Raskas konepajateollisuutemme tuottaa maailman raskaimmat koneet". Eräs moskovalainen kynttelikkötehdas taas rupesi tuottamaan jatkuvasti raskaampia kynttelikköjä, kunnes ne alkoivat repiä painollaan kattoja rikki. Vaateteollisuudessa eräs käytetty mittari oli vaatekappaleiden määrä. Kun muuan villavaatetehdas määrättiin tuottamaan 80 000 lakkia ja villapaitaa, se tuotti vain lakkeja, koska ne olivat pienempiä ja siten halvempia ja nopeampia valmistaa.

Laatu

Neuvostovalmisteinen sähköveturi Sr1 vuosimallia 1981. Neuvostoliiton raskaan teollisuuden tuotteet olivat usein kilpailukykyisiä maailmanmarkkinoilla, toisin kuin kulutustavarat.

Neuvostoliittolaiset tuotteet kärsivät jatkuvista laatuongelmista, jota pahensi kilpailun puute. Kuluttajilla oli usein mahdollisuus ostaa vain yhden tehtaan huonekaluja, televisioita, autoja, ym., ja vaikka vaihtoehtoja olisikin ollut, ei tuotteiden suosio kuluttajien parissa ollut menestyksen mittari, vaan ainoastaan tuotantokiintiöiden saavuttaminen ja ylittäminen. Näin ollen valmistajilla ei juurikaan ollut motivaatiota kehittää laatua, ja useimmat kulutustavarat hävisivät länsivaihtoehdoille suunnittelussa ja laadussa, joskus jopa vaarallisesti. Vuonna 1987 moskovalainen sanomalehti raportoi, että kaupungissa vuonna 1986 sattuneesta 28 056 tulipalosta peräti 40 % johtui vioittuneista televisioista. Eräs kuibyševiläinen televisiotehdas puolestaan ehti tuottaa 49 000 viallisen televisiovastaanottimen sarjan ennen kuin kukaan puuttui asiaan.

Toisaalta prioriteettiasemassa olleet raskas konepajateollisuus, aseteollisuus, ilmailuteollisuus ja avaruusohjelma kykenivät valmistamaan maailmanluokan tuotteita. Esimerkiksi Suomessa edelleen käytössä olevat neuvostovalmisteiset sähköveturit ja ydinreaktorit osoittautuivat kilpailukykyisiksi ja kestäviksi.

Tuotekehitys

Neuvostoliitto jäi jälkeen modernisaatioprosessissa, vaikka valtiolla oli suuri into tieteelliseen tutkimukseen ja teknologioihin. 1980-luvulla Neuvostoliitolla oli enemmän tiedemiehiä ja insinöörejä suhteessa maailman väkilukuun kuin millään muulla maalla. Neuvostoliitolla ei ollut minkäänlaista resurssin puutetta kyetäkseen samantasoiseen teknologiaan Yhdysvaltojen kanssa.

Byrokraattinen kankeus ja riskin karttaminen

Uusien tieteellisten löytöjen vieminen käyttöönotettaviksi tuotteiksi tai käyttöönotettavina prosesseiksi ei ollut ongelmatonta Neuvostoliitossa. Tieteellinen pohja oli vahva, mutta se tuotti suhteellisen heikosti innovaatioita. Suuri osa teknologisista innovaatioista liittyi aseteollisuuteen, kun taas kuluttajatuotteissa innovaatioiden käyttöönotto takkusi. Tehtaanjohtajille oli vähän kannusteita ottaa käyttöön uusia tuotantoprosesseja tai esitellä uusia tuotteita. Uudet innovatiiviset tuotteet ja uudet innovatiiviset prosessit olisi myös pitänyt hyväksyttää suunnitelmatalouteen liittyvällä valtion suunnitteluvirastolla. Tehtaanjohtajat keskittyivät toteuttamaan ylhäältäpäin vaaditut tuotantotavoitteet niillä tuotteilla ja prosesseilla jotka oli käytössä. Tuotannossa kiinnitettiin huomiota tuotteiden tuotantomäärään ja uuden tuotteen lanseeraaminen tai uuden tuotantoprosessin käyttöönotto nähtiin potentiaalisesti aiheuttavan tuotannon hidastumisen, mikä vaarantaisi tuotantotavoitteen täyttämisen. Innovaatioiden omaksumiseksi tehtaanjohtajan olisi pitänyt vaihtaa varma onnistuminen epävarmaan onnistumiseen, mutta potentiaalisesti suurempaan tuotantokykyyn, josta ei ollut takeita. Innovaatioiden omaksumiseksi tuotteen hintaa olisi myös pitänyt korottaa, jotta saadaan kompensoitua korkeampaa tuotantokustannusta (ainakin aluksi) ja epäonnistumisen riskiä.

Informaatioyhteiskunnaksi siirtymisen ohimeno

Raskaaseen teollisuuteen panostaminen valtion teollistumismallilla jätti Neuvostoliiton syrjään informaatioyhteiskunnaksi siirtymisestä. Neuvostoliitto jäi Yhdysvalloista pahasti jälkeen informaatiovallankumouksessa, joka tarkoittaa tietokoneita. 1980-luvun lopulla Neuvostoliitto oli noin 20 vuotta Yhdysvaltoja jäljessä tietokoneiden käyttöönotossa. Vuonna 1986 Yhdysvalloissa oli 1,3 miljoonaa minitietokonetta kun taas Neuvostoliitossa oli 10 000. Neuvostoliiton supertietokoneiden laskentateho oli vuonna 1991 vain sadasosa yhdysvaltalaisista Cray-supertietokoneista. 1980-luvulla lännen teknologinen etumatka oli tullut jo mahdottomaksi olla huomaamatta. Neuvostoliitossa keskityttiin saavuttamaan tuotantotavoitteet, kun länsimaissa harjoitettiin tuotannontekijöiden optimoitia informaation avulla.

Aseteknologioiden salaaminen

Suuri osa innovaatioista tehtiin aseteknologioissa, mutta nämä valtion käyttöön tarkoitetut teknologiat luokiteltiin salaisiksi, eivätkä ne siten siirtyneet laajemmin yhteiskunnassa hyödynnettäviksi. Salaisiksi luokitelluille aseteknologioille ei siis etsitty siviilisovelluskohteita.

Maatalous

Maatalous oli yksi neuvostotalouden painopisteistä, sillä maa painiskeli pitkään jatkuvan alituotannon kanssa. Huolimatta siitä että jopa kolmasosa työvoimasta työskenteli maanviljelyssä, Neuvostoliitto joutui tuomaan suuria määriä viljaa ja muita elintarvikkeita ulkomailta, myös Yhdysvalloista, joka puolestaan tarvitsi kipeästi ostajia massiiviselle ylituotannolleen. Neuvostoliiton maatalous tuotti vain 80 % Yhdysvaltojen tuotannosta, vaikka Neuvostoliiton maatalous työllisti kahdeksan kertaa suuremman työvoiman ja vastaanotti neljäsosan maan kaikista pääomainvestoinneista eli viisi kertaa enemmän kuin Yhdysvalloissa. Berkeleyn neuvostotalouden asiantuntija Gregory Grossman arvioi vuonna 1980 Neuvostoliiton maataloutta seuraavasti: ”Organisaatio on väärin, hinnat ovat väärät, työkalut ovat vääriä. Oikeastaan kaikki on väärin.” Erityisesti tehottomuus vaivasi maan suunnatonta kollektivisoitua maatalousteollisuutta. Pieni yksityinen viljelys oli olosuhteet huomioon ottaen hyvinkin tehokasta: 2–3 % Neuvostoliiton viljelyalasta oli yksityisen pienviljelyn käytössä, mutta riitti tuottamaan 25 % koko maan maataloustuotteista, lähinnä vihanneksia, hedelmiä, lihaa ja maitoa..

Ympäristötuhot

Pahimpia ympäristöongelmia ovat Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden seuraukset, Murmanskin arktisen alueen ydinkäyttöisen laivaston romu, Tšeljabinskin ydinjätteiden loppusijoitukseen liittyvät laiminlyönnit, Novaja Zemljan arktisen alueen ydinasekokeiden jälkiseuraukset, Norilskin ja Petsamon nikkelintuotanto arktisella alueella, maaöljyn ja maakaasun poraukseen ja kuljetukseen liittyvät ongelmat esimerkiksi Komin tasavallassa ja Kaspianmeren alueella, Araljärven kuivuminen siihen laskevien jokien veden keinokasteluun siirtämisen vuoksi, puuvillankasvatusalueilla Keski-Aasiassa käytetyt kasvimyrkyt, ja yleisesti ottaen sotateknologiaan käytetyt resurssit sekä energian hinnan alhaisuus.

Velkaantuminen

Neuvostoliitolla oli 1991 noin 70 miljardin dollarin ulkomaanvelat, joista suurin osa oli kertynyt vuosina 1986–1991. Neuvostoliiton hajotessa velka siirtyi Venäjälle. Venäjä keskeytti velan maksun talouskriisissä 1998, mutta jatkoi lyhennyksiä presidentti Vladimir Putinin aikana 2000-luvulla. Venäjä sai velan maksettua lopullisesti vuonna 2017.