Ero sivun ”Tulopolitiikka” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Ei muokkausyhteenvetoa |
|||
| Rivi 12: | Rivi 12: | ||
Tulopoliittisista kysymyksistä sovittaessa on viime vuosikymmeninä ensisijaisesti pyritty keskitettyyn Tupoon, johon osallistuvat kaikki liitot. Toisinaan on myös jouduttu turvautumaan liittokohtaisiin tuloratkaisuihin. Yksittäiset työntekijä- ja työnantajajärjestöt päättävät itse osallistumisestaan Tupoon, ja Tupo katsotaan yleensä syntyneeksi vasta, kun riittävän suuri osa aloista, työnantajista ja työntekijöistä on sen piirissä. |
Tulopoliittisista kysymyksistä sovittaessa on viime vuosikymmeninä ensisijaisesti pyritty keskitettyyn Tupoon, johon osallistuvat kaikki liitot. Toisinaan on myös jouduttu turvautumaan liittokohtaisiin tuloratkaisuihin. Yksittäiset työntekijä- ja työnantajajärjestöt päättävät itse osallistumisestaan Tupoon, ja Tupo katsotaan yleensä syntyneeksi vasta, kun riittävän suuri osa aloista, työnantajista ja työntekijöistä on sen piirissä. |
||
[[Devalvointi]] on menettänyt merkityksensä tupoa sovittaessa talouden muuttumisen ja valuuttamuutoksen myötä. |
[[Devalvointi]] on menettänyt merkityksensä tupoa sovittaessa talouden muuttumisen ja valuuttamuutoksen Euroon myötä. |
||
===Ongelmat=== |
===Ongelmat=== |
||
Versio 2. syyskuuta 2011 kello 13.03
Tupolla eli tulopolitiikalla tarkoitetaan tulonjaosta ja siihen liittyvistä työehdoista sopimista keskitettyjen työmarkkinajärjestöjen kesken. Usein keskusjärjestöjen lisäksi myös valtio osallistuu neuvotteluihin osapuolena. Tupo lopetettiin Suomessa vuonna 2008, jolloin sopimusta ei tehty. Työnantajia edustava Elinkeinoelämän Keskusliitto halusi, että työehtosopimukset neuvotellaan jatkossa toimialakohtaisesti. [1]
Tulopoliittinen kokonaisratkaisu
Suomessa on pitkään johdettu työmarkkinoita tulopoliittisessa kokonaisratkaisussa eli TuPossa. Ensimmäinen sellainen, Liinamaa I, solmittiin vuonna 1969 valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan johdolla.
Suomessa on harjoitettu kolmikantaan perustuvaa tulopolitiikkaa. Osapuolina ovat olleet työmarkkinoiden keskusjärjestöt, työnantajien ja -tekijöiden keskusjärjestöt sekä hallitus. Tupoa sovittaessa pyritään yksimielisyyteen työmarkkinoita koskevasta ratkaisusta. Tupossa sovitaan palkoista, tulonjaosta ja sosiaalisista toimista. Tällöin liittokohtaiset työehtosopimukset (TES:t) sovitaan noudattaen Tupossa sovittuja reunaehtoja, "raameja".
Tulopolitiikka on ollut merkittävä tekijä sodan jälkeisessä Suomessa 1940-luvulta lähtien. Sillä on sovittu työehdoista työpaikoilla ja lisäksi sovittu useiden sosiaalipoliittisten uudistusten toteuttamisesta. Vaikeissa kiistatilanteissa on kuitenkin ajauduttu myös työtaisteluihin, joista merkittäviä ovat olleet esimerkiksi Kemin lakko vuonna 1948, yleislakko vuonna 1956 ja Metalliliiton lakko vuonna 1971. Lisäksi työnantajat ovat julistaneet joissakin tilanteissa työsulkuja, kuten esimerkiksi paperitehtaissa vuonna 2005.
Suomessa valtio on rohkaissut tupoissa maltillisiin palkankorotuksiin käyttämällä "porkkanana" veroalennuksia. Tässä suhteessa Suomi eroaa Ruotsista, jossa valtion sekaantumista neuvotteluihin palkoista ei ole yleensä hyväksytty.[2]
Tulopoliittisista kysymyksistä sovittaessa on viime vuosikymmeninä ensisijaisesti pyritty keskitettyyn Tupoon, johon osallistuvat kaikki liitot. Toisinaan on myös jouduttu turvautumaan liittokohtaisiin tuloratkaisuihin. Yksittäiset työntekijä- ja työnantajajärjestöt päättävät itse osallistumisestaan Tupoon, ja Tupo katsotaan yleensä syntyneeksi vasta, kun riittävän suuri osa aloista, työnantajista ja työntekijöistä on sen piirissä.
Devalvointi on menettänyt merkityksensä tupoa sovittaessa talouden muuttumisen ja valuuttamuutoksen Euroon myötä.
Ongelmat
Suomen tulopolitiikan tämän hetken ongelmia ovat huono työllisyys, yrityksien toimintamahdollisuuksien turvaaminen sekä solidaarisen palkkamallin yhteen sovittaminen kapitalistisen globaalin talouden ja pääomasijoittajien asettamiin vaatimuksiin.
Keskeisenä ongelmana voidaan myös nähdä keskitetyn ratkaisun aiheuttama tuloerojen kasvu, joka johtuu eri sektoreille sovituista suhteellisista, prosenttimääräisistä korotuksista. Tämä on johtanut varsinkin naisvaltaisten alojen palkkojen jälkeenjäämiseen.
Taistolaiset kommunistit olivat pitkään sillä kannalla, että tulopolitiikka on murskattava, koska se voidaan yhdistää käsitteeseen luokkasopu.
Elinkeinoelämän keskusliitto (EK) on kritisoinut tupoja siitä, että ne eivät ota huomioon eri alojen ja jopa eri yritysten erilaisia tilanteita. Vapaassa markkinataloudessa - sellaisessa teoreettisessa tilanteessa jossa on täydellinen kilpailu ilman markkinahäiriöitä[3] - kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti työnantajien kilvan houkutellessa työntekijöitä palkat nousevat siellä (tietyt alat, paikkakunnat, yritykset ja työtehtävät), missä työvoimasta on eniten pulaa, ja laskevat siellä, missä on eniten työttömyyttälähde?. Tämä kannustaa työvoimaa siirtymään mahdollisuuksien ja preferenssiensä mukaan sinne, missä heitä tarvitaan enemmän, pakottamatta kuitenkaan ketään toisin kuin konkurssit ja irtisanomisetlähde?. Tämän EK katsoo parantavan työllisyyttä ja talouskasvualähde?.
Epädemokraattinen päätöksenteko
Kansanedustaja Osmo Soininvaaran ja professori Heikki Hiilamon mukaan kolmikanta on eettisesti kestämätön ja kansanvallan vastainen yhteiskunnan vahvimpien etukoneisto, koska kolmikannassa lasten, sairaiden, vanhusten ja syrjäytyneiden asemasta päättävät työmarkkinajärjestöt. [4]
Lainsäädäntö
- Suomessa kartellilakien ulkopuolelle on jätetty keskitetty palkoista sopiminen[5]
Lähteet
Viitteet
- ↑ EK:lta lopullinen kuolinisku tupoille HS.fi. 21.5.2008. HS. Viitattu 9.7.2008. (suomeksi)
- ↑ http://www.etla.fi/files/1893_the_nordic_model_kansineen.pdf, sivu 105
- ↑ Käyttäjän selvennys
- ↑ On aika hyvästellä kolmikanta, soininvaara.fi, Heikki Hiilamo ja Osmo Soininvaara 14.4.2011
- ↑ HS 28.9.2009: "Yhteinen isoveli hintojen valvojaksi?", s. B5, mm. "työmarkkinaneuvotteluja, jotka on rajattu kilpailulakien ulkopuolelle; toisin sanoen palkoista sopimisessa on kyse laillisesta kartellista."