Tämä on lupaava artikkeli.

Billy Strayhorn

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 14. marraskuuta 2010 kello 12.01 käyttäjän Henswick (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Billy Strayhorn
[[Tiedosto:|250px|Billy Strayhorn Carl Van Vechtenin kuvaamana vuonna 1958]]
Billy Strayhorn Carl Van Vechtenin kuvaamana vuonna 1958
Henkilötiedot
Syntynyt29. marraskuuta 1915[1]
Kuollut31. toukokuuta 1967 (51 vuotta)
Muusikko
Tyylilajit jazz
Soittimet piano
Aiheesta muualla
billystrayhorn.com

William Thomas ”Billy” Strayhorn (29. marraskuuta 1915 – 31. toukokuuta 1967) oli yhdysvaltalainen pianisti, säveltäjä ja sovittaja, joka tunnetaan parhaiten Duke Ellingtonin orkesterista. Hän oli Ellingtonin pääyhteistyökumppani 30 vuoden ajan ja osallistui yli 200 kappaleen säveltämiseen tai sovittamiseen. Hän sävelsi muun muassa orkesterin tunnusmusiikkina pitkään toimineen kappaleen ”Take the ’A’ Train” sekä standardeiksi tulleet ”Lush Life” ja ”Chelsea Bridge”.

Elämä

Alkuvuodet

Strayhorn syntyi marraskuussa 1915 Daytonissa, Ohiossa ja varttui Hillsboron kaupungissa Pohjois-Carolinassa.[2] Hän opiskeli musiikkia lapsuudessaan ja aloitti pianonsoiton heti kun oli tarpeeksi pitkä ylettyäkseen koskettimiin.[3] Perheen muutettua Pittsburghiin pian Billyn kouluunmenon jälkeen hän alkoi saada yksityisopetusta pianonsoittoon.[3] High schoolissa ollessaan Strayhorn sävelsi tuotantoon asti päätyneen musikaalirevyyn, jonka pääosaa esitti Billy Eckstine.[4] Tuona aikana hänet tunnettiin kiinnostuksestaan eurooppalaiseen taidemusiikkiin, ja koulun päättäjäisjuhlassaan hän esitti Edvard Griegin pianokonserton a-mollissa.[2] Myöhemmin Strayhorn pääsi opiskelemaan musiikkia Pittsburghin musiikkiopistoon.[3] Hänellä oli enemmän klassisen musiikin koulutusta kuin useimmilla aikakauden jazzpianisteilla.[3]

Tunnetuinta sävellystään ”Lush Lifea” Strayhorn alkoi työstää jo vuonna 1933. Vuoteen 1939 mennessä sävel ja sanat olivat valmiina, mutta pianistilla itsellään ei ollut kiinnostusta julkaista kappaletta ja ensimmäinen nauhoitus tehtiinkin vasta vuonna 1948.[5] Kappaleesta on sittemmin muodostunut jazzstandardi, joka tunnetaan Nat King Colen, Johnny Hartmanin ja lukuisien muiden artistien levyttämänä.[6]

Ura Ellingtonin orkesterissa

Strayhorn alkoi 1930-luvun puolivälin tienoilla kiinnostua jazzmusiikista kahden ystävänsä opastamana. Hän kuunteli pääasiassa Duke Ellingtonin orkesterin nauhoituksia.[2] 1. joulukuuta 1938 Strayhornin ystävä järjesti tälle mahdollisuuden päästä tapaamaan Ellingtonin erään konsertin jälkeen soittopaikan takahuoneessa.[2][7] Strayhorn soitti orkesterinjohtajalle muutamia omia sävellyksiään ja sovituksiaan tämän kappaleista, ja Ellington kiinnostui heti nuoren pianistin lahjakkuudesta.[7] Vaikka yhtyeessä oli jo vakituinen pianisti, Ellington palkkasi Strayhornin yhtyeeseensä siltä istumalta.[7] Hänen ensimmäinen työtehtävänsä yhtyeessä oli sovitusten tekeminen pienryhmänauhoituksille, joista ensimmäistä johti saksofonisti Johnny Hodges.[8] Strayhornille annettiin pian vastuu myös yhtyeen lauluosuuksien suunnittelusta, ja ennen pitkää hänestä tuli Ellingtonin pääyhteistyökumppani sävellys- ja sovitustyössä.[8]

Ensimmäinen Ellingtonin äänittämä Strayhornin sävellys oli ”Something to Live For”, jonka tämä nauhoitti maaliskuussa 1939 säveltäjän itsensä toimiessa pianistina.[9][10] Strayhorn soitti lyhyen ajan pianoa Duken pojan Mercer Ellingtonin yhtyeessä, minkä jälkeen vanhempi Ellington palkkasi hänet vakituiseksi sovittajaksi ja kakkospianistiksi.[9] Vuonna 1941 Ellington ei saanut muusikkoliitto ASCAP:n lakon takia soittaa omia kappaleitaan radiossa, minkä vuoksi hän värväsi Strayhornin ja poikansa Mercerin kirjoittamaan yhtyeelle uutta materiaalia. Strayhorn sävelsi uuteen repertuaariin muun muassa kappaleet ”Chelsea Bridge”, ”Day Dream” ja ”Take the ’A’ Train”.[11] Jälkimmäisen sävellyksen Strayhorn oli alun perin heittänyt roskakoriin, koska se muistutti hänen mielestään liikaa kilpailija Fletcher Hendersonin sovituksia.[11][12] Kappale otettiin yhtyeen tunnuskappaleeksi, ja siitä on sittemmin tullut jazzstandardi ja yksi Strayhornin tunnetuimmista sävellyksistä.[8][11]

Strayhornista tuli Ellingtonin pitkäaikainen ystävä ja yhteistyökumppani. Hän osallistui yli 30 vuotta kestäneen yhteistyön aikana yli 200 orkesterin ohjelmistoon kuuluneen kappaleen säveltämiseen.[9] Strayhorn esiintyi yhtä vuonna 1950 tehtyä Euroopan-kiertuetta lukuun ottamatta harvoin yhtyeen kanssa[13] eikä hänellä ollut orkesterissa missään vaiheessa erillistä asemaa tai työtehtävää.[7] Hän ei saanut edes vakituista palkkaa, vaan Ellington otti hänen raha-asiansa suoraan omaan hoitoonsa pitäen huolta hänen asumiseen, pukeutumiseen ja elämiseen liittyvistä kustannuksistaan.[7]

Ellington merkitytti itsensä usein sävellyksen toiseksi tekijäksi, mikä oli yleistä aikakauden orkesterinjohtajille.[7] Toisaalta Strayhorn viimeisteli monia Ellingtonin sävellyksiä ilman erillistä merkintää tai korvausta; asiasta turhautunut Strayhorn jopa lähti Ellingtonin yhtyeestä lyhyeksi ajaksi vuonna 1955.[7] Kuitenkin Strayhorn sanoi vuonna 1956 Down Beat -lehden haastattelussa pitävänsä Ellingtonin kanssa työskentelemisestä, erityisesti siksi että tämä ei asettanut rajoituksia materiaalin valinnalle tai kappaleiden pituudelle.[8] Ellingtonin yhtyeessä soittamisen lisäksi Strayhorn johti muutamia omia yhtyeitä nimellä Billy Strayhorn Orchestra ja soitti Ellington Indigos -nimisessä triossa.[14]

Kuolema

Strayhornilla todettiin vuonna 1964 ruokatorven syöpä, jota pitkäaikainen tupakanpoltto ja alkoholinkäyttö olivat pahentaneet.[1] Viimeiset sävellyksensä pianisti viimeisteli sairaalassa ollessaan ennen kuolemaansa toukokuussa 1967.[1] Strayhornin kuoleman jälkeen Ellington nauhoitti tämän kunniaksi albumin ...And His Mother Called Him Bill,[15] joka koostui Strayhornin säveltämästä musiikista ja sisälsi muun muassa hänen viimeiseksi jääneen sävellyksensä ”Blood Count”.[16]

Sävellystyyli

Strayhornin ja Ellingtonin yhteistyö oli niin saumatonta ja sävellystyyli niin lähellä toisiaan, että joissain tapauksissa on vaikeaa erottaa mikä osa oli Ellingtonin ja mikä Strayhornin kirjoittama.[3][8] Toisaalta Ellingtonin basisti Aaron Bell on sanonut, että yhtyeen jäsenet erottivat aina oliko jokin sävellys Ellingtonin vai Strayhornin käsialaa; hänen mukaansa Strayhornin kappaleet olivat herkempiä ja monimutkaisempia kuin Ellingtonin.[17] Jazztoimittaja Stanley Dancen mukaan Ellingtonin sävellykset pohjautuivat enemmän bluesiin, kun taas Strayhornin vaikutteet olivat Claude Debussyn ja Maurice Ravelin edustamassa impressionismissa.[17] Erityisesti ”Chelsea Bridge” -sävellystä pidetään selkeästi impressionismivaikutteisena.[13] Strayhornin elämäkerran kirjoittaja David Hajdun mukaan sävellyksen taidemusiikkivaikutteet näkyvät melodian ja harmonian yhdistämisessä orgaaniseksi kokonaisuudeksi.[18] Strayhorn osasi kuitenkin kirjoittaa tanssittavia, ”svengaavia” kappaleita, joista tunnetuin esimerkki on ”Take the ’A’ Train”.[17]

Strayhorn kirjoitti sanat kappaleisiinsa samanaikaisesti sävelen kanssa. Hänen mukaansa laulun viimeistely ei tapahtunut pianon ääressä, vaan sävel ja sanat saattoivat saada lopullisen muotonsa esimerkiksi kadulla kävellessä.[17]

Yksityiselämä

Strayhorn oli avoimesti homoseksuaali, mikä tuohon aikaan aiheutti usein vahvoja ennakkoluuloja.[7] Pelkästään mustaihoisen esiintyjän hyväksyminenkin tuotti vielä yhdysvaltalaiselle yleisölle vaikeuksia, ja Strayhornin elämäkerran kirjoittaja David Hajdu onkin spekuloinut että Strayhorn olisi mahdollisesti joutunut pitämään seksuaalisen suuntautumisensa salassa jos olisi esiintynyt näkyvämmässä roolissa kuten yhtyeen johtajana.[7] Ellington puolestaan hyväksyi Strayhornin homoseksuaalisuuden täysin, mikä oli tälle tärkeä asia.[7] Ellington pyysi Strayhornin silloin tällöin turvalliseksi seuralaiseksi omille tyttöystävilleen, muun muassa Lena Hornelle.[19]

Lähteet

  • David Bradbury: Duke Ellington. Haus Publishing, 2005. ISBN 1904341667. (englanniksi)
  • Lawrence McClellan: The Later Swing Era, 1942 to 1955. Greenwood Publishing Group, 2004. ISBN 0313301573. (englanniksi)
  • William Emmett Studwell ja Mark Baldin: The Big Band Reader: Rongs favored by swing era orchestras and other popular ensembles. Routledge, 2000. ISBN 0789009145. (englanniksi)

Viitteet

  1. ↑ a b c Richard S. Ginell: Billy Strayhorn Allmusic. Viitattu 5.5.2010. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d McClellan 2004, s. 30.
  3. ↑ a b c d e Billy Strayhorn All About Jazz. Viitattu 30.8.2010. (englanniksi)
  4. ↑ Sandra Burlingame: Billy Strayhorn JazzBiographies.com. Viitattu 5.5.2010. (englanniksi)
  5. ↑ Jeremy Wilson: Lush Life JazzStandards.com. Viitattu 10.11.2010. (englanniksi)
  6. ↑ Ken Dryden: Lush Life Allmusic. Viitattu 10.11.2010. (englanniksi)
  7. ↑ a b c d e f g h i j Joel Roberts: Lush Life: A Biography of Billy Strayhorn All About Jazz. Viitattu 30.8.2010. (englanniksi)
  8. ↑ a b c d e McClellan 2004, s. 31.
  9. ↑ a b c Billy Strayhorn PBS.org. Viitattu 5.5.2010. (englanniksi)
  10. ↑ Bradbury 2005, s. 49.
  11. ↑ a b c Jeremy Wilson: Take the "A" Train JazzStandards.com. Viitattu 11.10.2010. (englanniksi)
  12. ↑ Bradbury 2005, s. 52.
  13. ↑ a b McClellan 2004, s. 33.
  14. ↑ Studwell & Baldin 2000, s. 227.
  15. ↑ Billy Strayhorn Down Beat Magazine. Viitattu 13.8.2010. (englanniksi)
  16. ↑ Ken Dryden: Blood Count Allmusic. Viitattu 12.8.2010. (englanniksi)
  17. ↑ a b c d McClellan 2004, s. 32.
  18. ↑ Jazzstandards.com, alun perin lähteestä David Hajdu: Lush Life: A Biography of Billy Strayhorn. Farrar, Straus and Giroux, 1997. ISBN 0865475121. (englanniksi)
  19. ↑ Behind every great man BBC.co.uk. Viitattu 20.8.2010. (englanniksi)
Duke Ellington
Albumit

...And His Mother Called Him Bill

Kappaleet
Soittajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Billy_Strayhorn&oldid=9373814”