Thulen lento-onnettomuus

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Thulen lento-onnettomuus
Saman tyyppinen B-52G kuin onnettomuuskone
Saman tyyppinen B-52G kuin onnettomuuskone
Yhteenveto
Päivämäärä 21. tammikuuta 1968
Onnettomuustyyppi tulipalo
Tapahtumapaikka Thulen lentotukikohta
  76°31′40″N, 69°16′55″W
Lähtöpaikka Plattsburgh Air Force Base
Määränpää Plattsburgh Air Force Base
Kuolleita 1
Eloonjääneitä 6
Lentokone
Konetyyppi B-52G Stratofortress
Lentoyhtiö Strategic Air Command, Yhdysvaltain ilmavoimat
Rekisteritunnus 58-0188
Miehistöä 7

Thulen lento-onnettomuudella viitataan neljää B28FI-tyyppistä vetypommia kuljettaneen Yhdysvaltain ilmavoimien B-52 Stratofortress -pommikoneen putoamiseen mereen Grönlannin länsipuolella 21. tammikuuta 1968. Tulipalon sytyttyä koneen ohjaamossa miehistö yritti ensin hätälaskua Thulen lentotukikohtaan, mutta koska tähän ei ollut aikaa he joutuivat hylkäämään koneen. Kuusi miehistön jäsentä pystyi pelastautumaan heittoistuimilla, mutta yksi kuoli, koska hänellä ei ollut omaa heittoistuinta. Osa mereen tippuneen koneen ydinmateriaalista aiheutti radioaktiivista saastumista laajalla alueella.[1]

Yhdysvallat ja Tanska aloittivat mittavan puhdistus- ja etsintäoperaation, mutta yhden pommin fuusiokomponenttia ei löydetty. Strategisten ilmavoimien Chrome Dome -operaatio keskeytettiin. Pommeihin alettiin kehittää stabiileja räjähteitä.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Strategic Air Commandin komentaja Thomas S. Power antoi elokuussa 1961 käskyn asettaa Thulen ilmatilaan yhden B-52-pommikoneen jatkuvaan kiertoon. Kone pystyi tarkkailemaan Thulessa sijaitsevaa mannertenvälisten ohjusten varoitusjärjestelmää ja selvittämään mistä mahdolliset viestintähäiriöt saattoivat johtua.[2]

Putoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viiden tunnin lentämisen jälkeen koneen ohjaamon lämpötila oli hyvin kylmä ja lämmitystä lisättiin, mutta lämmistyslaitteesta tullut ilma oli niin kuumaa, että ohjaamossa olleet tulenarat tyynyt syttyivät. Pian eräs miehistön jäsenistä havaitsi palaneen kumin hajun. Paloa yritettiin tukahduttaa sammuttimilla siinä onnistumatta. Lentäjä ilmoitti palosta lennonjohdolle ja pyysi laskeutumislupaa. Koneen sähkövirran katkettua lentäjä määräsi hylättäväksi. Kuusi miehistön jäsentä onnistui käyttämään heittoistuimiaan, mutta toinen lentäjä loukkaantui kuolettavasti. Kone teki ilmassa 180 asteen käännöksen ennen putoamistaan.[2]

Pudottuaan lentokone paloi korkeintaan kuusi tuntia jäällä, minkä jälkeen suurin osa siitä vajosi meren pohjaan. Helikopterista havaittiin jään päällä kuusi moottoria ja rengas. Meri oli lisäksi jäätynyt uudelleen. Selviytyneistä yhdeltä murtui käsi ja toinen oli pakkasen armoilla useiden tuntien ajan.[3]

Project Crested Ice[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alueelta mitattiin paikoin 380 milligrammaa plutoniumia neliömetriltä. Siivoustöihin osallistui noin 550 henkeä kahden kuukauden aikana. Saastunut [4]

Jälkiseuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmakuva onnettomuuspaikalta.

Ilmavoimat keskeytti Chrome Dome-operaatiot onnettomuuden jälkeen.

Yhdysvallat ja Neuvostoliitto sopivat vuonna 1971 ilmoittavansa toisilleen luvattomista ja selittämättömistä ydinaseiden käyttöön liittyvistä välikohtauksista, jotka saattaisivat johtaa ydinsotaan. Yhteydenpitoon sovittiin käytettävän Kuumaa linjaa, johon tehtiin teknisiä parannuksia.[5] Ydinfyysikko Ray Kidderin mukaan Palomaresin ja Thulen pommit eivät todennäköisesti olisi räjähtäneet jos niissä olisi käytetty insensitiivisiä räjähteitä tavanomaisten aloitusräjähteiden sijaan[6].

Vuonna 1995 Tanskaa koetteli skandaali, koska selvityksen mukaan Tanskan hallitus oli antanut luvan ydinaseiden sijoittamiselle Grönlantiin vastoin virallista linjaa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Corera, Gordon: Radioactive legacy of 'lost bomb' 10.11.2008. BBC. Viitattu 11.7.2010. (englanniksi)
  2. a b Project Crested Ice: The Thule Accident (PDF) 23.4.1969. History & Research Division, Strategic Air Command. Viitattu 8.4.2018. (englanniksi)
  3. B-52 Crash at Thule Air Base (PDF) 22.1.1968. Yhdysvaltain atomienergiakomissio. Viitattu 27.3.2018. (englanniksi)
  4. Vantine, Harry C.; Crites, Thomas R.: Relevance of Nuclear Weapons Clean-up Experience to Dirty Bomb Response (PDF) Lawrence Livermore National Laboratory. Viitattu 22.6.2018. (englanniksi)
  5. James Mayall, Cornelia Navari, Christopher Greenwood, Dominic Lieven: The End of the Post-War Era: Documents on Great-Power Relations 1968-1975, s. 135–137. Cambridge University Press, 1980. ISBN 0521226988. Google books (viitattu 19.5.2018). (englanniksi)
  6. Kidder, Ray E.: Safety no Barrier to Test Ban, s. 32. Bulletin of the Atomic Scientists, huhtikuu 1991. Google books (viitattu 19.5.2018). (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.