Tämä on lupaava artikkeli.

Thulen lento-onnettomuus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Thulen lento-onnettomuus
Saman tyyppinen B-52G kuin onnettomuuskone
Saman tyyppinen B-52G kuin onnettomuuskone
Yhteenveto
Päivämäärä 21. tammikuuta 1968
Onnettomuustyyppi tulipalo
Tapahtumapaikka Thulen lentotukikohta
  76°31′40″N, 69°16′55″W
Lähtöpaikka Plattsburgh Air Force Base
Määränpää Plattsburgh Air Force Base
Kuolleita 1
Eloonjääneitä 6
Lentokone
Konetyyppi B-52G Stratofortress
Lentoyhtiö Strategic Air Command, Yhdysvaltain ilmavoimat
Rekisteritunnus 58-0188
Miehistöä 7

Thulen lento-onnettomuudella (tansk. Thuleulykken) viitataan neljää B28FI-tyyppistä vetypommia kuljettaneen Yhdysvaltain ilmavoimien B-52 Stratofortress -pommikoneen putoamiseen mereen Grönlannin länsipuolella 21. tammikuuta 1968. Tulipalon sytyttyä koneen ohjaamossa miehistö yritti ensin hätälaskua Thulen lentotukikohtaan, mutta koska tähän ei ollut aikaa, he joutuivat hylkäämään koneen. Kuusi miehistön jäsentä pystyi pelastautumaan heittoistuimilla, mutta yksi kuoli, koska hänellä ei ollut omaa heittoistuinta. Osa mereen tippuneen koneen ydinmateriaalista aiheutti radioaktiivista saastumista laajalla alueella.[1]

Yhdysvallat ja Tanska aloittivat mittavan puhdistus- ja etsintäoperaation, mutta yhden pommin fuusiokomponenttia ei löydetty. Strategisten ilmavoimien Chrome Dome -operaatio keskeytettiin. Pommeihin alettiin kehittää stabiileja räjähteitä. Tanskaa koetteli vuonna 1995 skandaali, koska selvityksen mukaan maan hallitus oli antanut luvan ydinaseiden sijoittamiselle Grönlantiin vastoin virallista linjaa.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain ilmavoimien Strategic Air Command (SAC) aloitti vuonna 1960 Chrome Dome -operaation, jonka tehtävänä oli varautua Neuvostoliiton yllätyshyökkäykseen. Jotta kostoisku voitaisiin tarvittaessa aloittaa välittömästi, ilmassa oli ympäri vuorokauden korkeintaan tusinan verran ydinaseita kuljettavia pommikoneita. Nämä B-52-koneet lensivät ennalta määrättyjä reittejä Neuvostoliiton rajan läheisyyteen asti.[2] SAC:n komentaja Thomas S. Power antoi elokuussa 1961 käskyn asettaa Thulen ilmatilaan yhden B-52-pommikoneen jatkuvaan kiertoon. Kone pystyi tarkkailemaan Thulessa sijaitsevaa mannertenvälisten ohjusten varoitusjärjestelmää ja selvittämään, mistä mahdolliset viestintähäiriöt saattoivat johtua.[3]

Putoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmakuva onnettomuuspaikalta.

380th Strategic Bomb Wing -yksikön B-52 lähti suorittamaan valvontatehtäväänsä Plattsburghin lentotukikohdasta 21. tammikuuta 1968.[3]

Viiden tunnin lentämisen jälkeen koneen ohjaamon lämpötila oli hyvin kylmä ja lämmitystä lisättiin, mutta lämmistyslaitteesta tullut ilma oli niin kuumaa, että ohjaamossa olleet tulenarat tyynyt syttyivät. Pian eräs miehistön jäsenistä havaitsi palaneen kumin hajun. Paloa yritettiin tukahduttaa sammuttimilla siinä onnistumatta. Lentäjä ilmoitti palosta lennonjohdolle ja pyysi laskeutumislupaa. Koneen sähkövirran katkettua lentäjä määräsi sen hylättäväksi. Kuusi miehistön jäsentä onnistui käyttämään heittoistuimiaan, mutta toisella lentäjällä ei ollut omaa heittoistuinta ja hän loukkaantui kuolettavasti. Kone teki ilmassa 180 asteen käännöksen ennen putoamistaan.[3] Lastina oli neljä 1,1 megatonnin vetypommia[4], joiden aloitusräjähdyskomponenttien räjähdys ja lentopolttoaineen palaminen levitti plutoniumia ympäristöön[5].

Putoamispaikka oli merijäällä noin seitsemän mailia Thulen tukikohdan kiitoradasta lounaaseen. Pudottuaan lentokone paloi korkeintaan kuusi tuntia jäällä, minkä jälkeen suurin osa siitä vajosi meren pohjaan. Helikopterista havaittiin jään päällä kuusi moottoria ja rengas. Meri oli lisäksi jäätynyt uudelleen. Selviytyneistä yhdeltä murtui käsi ja toinen oli pakkasen armoilla useiden tuntien ajan.[6] Jään kestävyydestä ei ollut varmuutta, joten ajoneuvojen sijasta käytettiin aluksi paikallisten asukkaiden koiravaljakoita.[7]

Project Crested Ice[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saastunutta jäätä lastataan Thulessa.

Project Crested Ice -nimellä tunnettuun radioaktiivisen aineen puhdistusoperaatioon, josta käytettiin epävirallista nimitystä ”Dr. Freezelove”, osallistui 700 Yhdysvaltain sotilasta ja tanskalaista siviiliä. Olosuhteet olivat erittäin vaikeat, sillä aurinko ei noussut ollenkaan ennen helmikuuta, tuulen nopeus oli kovimmillaan 137 kilometriä tunnissa, pakkasta oli kylmimmillään 57 °C ja laitteiden toiminta oli erittäin epävarmaa. Lisäksi työ oli saatava päätökseen ennen jään sulamista keväällä. Operaation arvioidaan maksaneen 9,4 miljoonaa dollaria.[8]

Raskasta kalustoa varten rakennettiin teitä. Jäänteiden keräämiseen käytettiin tiehöyliä ja kuorma-autoja.[9] Alueelta mitattiin paikoin 380 milligrammaa plutoniumia neliömetriltä. Noin 6 700 kuutiometriä materiaalia ja saastunutta lunta lähetettiin Yhdysvaltoihin Savannah River Site -ydintutkimuslaitokseen haudattavaksi. Jään sulamisen jälkeen tehdyt tutkimukset eivät löytäneet maalta tai mereltä merkittävää saastumista.[5]

Jälkiseuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolustusministeriö aikoi lopettaa Chrome Dome -operaatiot, koska mannertenväliset ballistiset ohjukset tekivät rauhanaikaisista pommikonelennoista tarpeettomia, mutta onnettomuuden vuoksi lennot loppuivat aiottua aikaisemmin. Suurin osa ydinaseonnettomuuksista liittyi B-52-koneiden jatkuvaan valmiuteen.[10]

Yhdysvallat ja Neuvostoliitto sopivat vuonna 1971 ilmoittavansa toisilleen luvattomista ja selittämättömistä ydinaseiden käyttöön liittyvistä välikohtauksista, jotka saattaisivat johtaa ydinsotaan. Yhteydenpitoon sovittiin käytettävän kuumaa linjaa, johon tehtiin teknisiä parannuksia.[11]

Palomaresin lento-onnettomuus ja Thulen onnettomuus ovat ainoat tapaukset, joissa Yhdysvaltain ydinasevahingot levittivät ydinmateriaalia ympäristöön[12]. Asesuunnittelijat jatkoivat uusien turvallisuusmekanismien suunnittelua. Lawrence Livermore National Laboratory ja Los Alamos National Laboratory kehittivät tulipalon kestäviä insensitiivisiä räjähteitä.[13] Ydinfyysikko Ray Kidderin mukaan Palomaresin ja Thulen pommit eivät todennäköisesti olisi räjähtäneet, jos niissä olisi käytetty insensitiivisiä räjähteitä tavanomaisten aloitusräjähteiden sijaan[14].

Työntekijöiden korvausvaatimukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tanskalaisilla puhdistusoperaatioon osallistuneilla työntekijöillä havaittiin erilaisia sairauksia, mukaan lukien syöpää ja lisääntymisterveyden heikentymistä, joiden katsottiin olevan seurausta operaatiosta, jossa ei esimerkiksi käytetty säteilysuojausvarusteita. Tanskan pääministeri Poul Schlüter ilmoitti vuonna 1986 radiologian asiantuntijoiden tutkivan työntekijät. Yksitoista kuukautta myöhemmin tanskalaisen lääketieteen tutkimuslaitoksen mukaan operaation työntekijöillä oli 40 prosenttia enemmän syöpiä kuin niillä, jotka olivat tukikohdassa ennen tai jälkeen onnettomuuden eivätkä osallistuneet jälkisiivoukseen. Toinen tutkimusinstituutti totesi työntekijöillä olevan 50 prosenttia enemmän syöpiä kuin muussa väestössä, mutta tutkimuksen mukaan tämä ei johtunut säteilylle altistumisesta.[8]

Lähes 200 tanskalaista operaation työntekijää aloitti oikeustoimet Yhdysvaltoja vastaan vuonna 1987, mutta asia ei edennyt oikeuteen asti. Satoja salaisia asiakirjoja tuli kuitenkin julki. Niistä paljastui, että tanskalaisten kanssa toimineiden Yhdysvaltain ilmavoimien sotilaiden terveyttä ei ollut tarkkailtu, vaikka monet saattoivatkin altistua säteilylle tanskalaisia enemmän.[8]

Thulegate-skandaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tanskan hallituksen 29. kesäkuuta 1995 julkaisi raportin Thule-kysymyksestä, koska ulkoministeriön tietoon oli tullut näyttöä siitä, että Grönlannin ilmatilassa oli 1960-luvulla lentänyt päivittäin ydinaseita kuljettaneita amerikkalaiskoneita, ja arkistosta löydettiin kirje, jonka perusteella 1950-luvun pääministerin H. C. Hansenin voidaan katsoa antaneen suostumuksensa ydinaseiden säilyttämiselle Thulessa. Yhdysvaltojen katsottiin toimineen ”hyvässä uskossa”. Hallitus tilasi Tanskan ulkopoliittiselta instituutilta laajemman selvityksen Yhdysvaltain lennoista Grönlannissa ja Thulen tukikohdan merkityksestä asiassa.[15]

Hallitus teetti tutkimuksen myös pommien lopullisesta kohtalosta, koska BBC Newsin reportaasin mukaan oli mahdollista, että yksi pommeista olisi edelleen meren pohjassa ja amerikkalaiset olisivat jättäneet kertomatta, että pommia etsittiin sukellusveneellä kesällä 1968.[16] Lopputuloksena todettiin, että kaikki neljä pommia tuhoutuivat[17].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Busch, Nathan E.: No End in Sight: The Continuing Menace of Nuclear Proliferation. University Press of Kentucky. ISBN 0813126762. Google books (viitattu 19.4.2020). (englanniksi)
  • Christensen, Svend Aage: The Marshal's Baton. There is no bomb, there was no bomb, they were not looking for a bomb. Danish Institute for International Studies – DIIS, 2009. ISBN 978-87-7605-331-4. verkkoversio (PDF) (viitattu 5.7.2020). (englanniksi)
  • Taagholt, Jørgen; Hansen, Jens Claus: Greenland: Security Perspectives (PDF) 2001. Arctic Research Consortium of the United States. Viitattu 1.1.2020. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Corera, Gordon: Radioactive legacy of 'lost bomb' 10.11.2008. BBC. Viitattu 11.7.2010. (englanniksi)
  2. Wirtz, James J.: Weapons of Mass Destruction: Nuclear weapons. ABC-CLIO, 2005. ISBN 1851094903. Google books (viitattu 27.2.2020). (englanniksi)
  3. a b c Project Crested Ice: The Thule Accident (PDF) 23.4.1969. History & Research Division, Strategic Air Command. Viitattu 8.4.2018. (englanniksi)
  4. Taagholt, Hansen, s. 42
  5. a b Vantine, Harry C.; Crites, Thomas R.: Relevance of Nuclear Weapons Clean-up Experience to Dirty Bomb Response (PDF) Lawrence Livermore National Laboratory. Viitattu 22.6.2018. (englanniksi)
  6. B-52 Crash at Thule Air Base (PDF) 22.1.1968. Yhdysvaltain atomienergiakomissio. Viitattu 27.3.2018. (englanniksi)
  7. Hunziker, R.O.: The Commander's Point of View (PDF) USAF Nuclear Safety. 1970. Department of The Airforce. Viitattu 17.5.2020. (englanniksi)
  8. a b c Schwartz, Stephen I.: Atomic Audit: The Costs and Consequences of U.S. Nuclear Weapons Since 1940, s. 410. Brookings Institution Press, 1998. ISBN 0-8157-7774-4. Google books (viitattu 1.1.2020). (englanniksi)
  9. Eriksson, Mats: On Weapons Plutonium in the Arctic Environment (Thule, Greenland) (PDF) 2002. Risø National Laboratory. Viitattu 6.10.2018. (englanniksi)
  10. Busch, s. 50
  11. James Mayall, Cornelia Navari, Christopher Greenwood, Dominic Lieven: The End of the Post-War Era: Documents on Great-Power Relations 1968–1975, s. 135–137. Cambridge University Press, 1980. ISBN 0521226988. Google books (viitattu 19.5.2018). (englanniksi)
  12. Broken Arrows GlobalSecurity.org. Viitattu 19.4.2020. (englanniksi)
  13. Busch, s. 50–51
  14. Kidder, Ray E.: Safety no Barrier to Test Ban, s. 32. Bulletin of the Atomic Scientists, huhtikuu 1991. Google books (viitattu 19.5.2018). (englanniksi)
  15. Taagholt, Hansen, s. 55
  16. Christensen, s. 7
  17. Christensen, s. 121–124

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]