Teinipop
Teinipop (engl. teen pop) on yleisnimitys populaarimusiikille, joka on tehty nuorelle kohdeyleisölle ja jota tietoisesti markkinoidaan erityisesti teini-ikäisille. Useimmiten teinipoppia esittävät yhtyeet ja artistit ovat itsekin joko teini-ikäisiä tai nuoria aikuisia.[1] Teini-pop ei välttämättä aina ole popmusiikkia, vaan se voi olla myös rock-, dance-, R&B-, hip hop- ja countrymusiikkia.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Teinipopin juuret ulottuvat aina 1940-luvulle asti, jolloin useat swing-muusikot nousivat teini-ikäisten idoleiksi ja suosikeiksi. Varsinaisesti teini-popin katsotaan alkaneen 1960-luvulla muun muassa Paul Ankan ja Fabianin myötä, sen jälkeen kun rock and roll oli 1950- ja 1960-lukujen taitteessa tullut suosiossa suvantovaiheeseen, ja suuret levy-yhtiöt olivat ryhtyneet tuottamaan teinipoppia. Monissa tapauksissa teinipop oli kuukausipalkkaisten ja ammattimaisten lauluntekijöiden tekemää nuorekasta iskelmämusiikkia, jossa oli mausteena ripaus rockia. Tunnettuja 1960- ja 1970-luvun teinipopyhtyeitä olivat muun muassa The Osmonds ja Bay City Rollers. 1980-luvulla muun muassa New Kids on the Block yhdistettiin monesti teinipopyhtyeeksi, samoin kuin Backstreet Boys, Take That ja NSYNC 1990-luvulla.1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa suosittuja teinipoppia esittäviä naisartisteja olivat mm. Britney Spears, Christina Aguilera ja Jessica Simpson. 2000-luvulla teini-popiksi luokiteltujen yhtyeiden ja artistien määrä on ollut jatkuvassa kasvussa. Nykyisin muun muassa One Direction, Jonas Brothersin, Tokio Hotelin, Miley Cyruksen, Justin Bieberin ja Jesse McCartneyn tyyliset yhtyeet ja artistit luokitellaan useasti teini-popiksi.[2][3] Myös pop-punkin, vaihtoehtorockin, metalcoren sekä modernin hip hopin puolella on useita teini-popiksi luokiteltuja artistejalähde?.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Lamb, Bill. "Teen Pop" (Arkistoitu – Internet Archive). About.com.
- ↑ Official News: Good Morning America and My World Pt 2 13.11.2009. Island DefJam. (englanniksi)
- ↑ Nyman, Jake: Kielletyt levyt. Sata vuotta musiikin sensuuria, s. 99. Gummerus, 2017. ISBN 978-951-24-0078-2