Suomen nuorisorikollisuuden syntyhistoria
Suomen nuorisorikollisuuden syntyhistoria ajoittuu Länsi-Suomessa 1700- ja 1800-luvulle, Itä-Suomessa satakunta vuotta myöhempään aikaan. Nuorisorikollisuus-käsitettä eivät varhaisimmat lähteet määrittele, mutta siihen voidaan laskea sellaiset talollisten torppareiden ja itsellisten lapsille sekä palvelusväelle langetetut päätökset tai tuomiot, joiden tekijöiksi joko mainitaan nuoret tai joita tekojensa luonteen perusteella on syytä pitää noin 15–24-vuotiaiden tekeminä. Nuorisorikokset koostuvat näkyvimmiltä osiltaan juopottelusta, elämäntapa- ja käytösrikkomuksista, ilkivallasta, väkivallasta sekä lopulta myös henkirikoksista.
Nuorisorikollisuuden synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Varhaisia tapauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalaiset nuoret eivät 1600-luvulla olleet jäsentyneet omaksi ryhmäkseen, vaan he sulautuivat ainoastaan osaksi yhteisöä ja sen toimintaa. Silti jo 1600-luvun jälkipuoliskolla alkoi Etelä-Pohjanmaan kunnista kantautua vähäisessä määrin sellaisia viestejä, jotka osoittivat nuorten jonkinasteista eriytynyttä yhteisesiintymistä, vaikka vielä tällöin ei voikaan puhua varsinaisesta nuorisokysymyksestä. Nuorten liikehdinnän lähtökohtana saattoivat olla ylioppilaiden ja käsityöläisten järjestämät juhlat, joilla muun muassa tarkoitettiin heidän öisiä mellastelujaan kaduilla. Vaasassa oli esimerkiksi vuonna 1661 pari käsityöläistä lyöttänyt itselleen rumpua ja kulkenut ympäri kaupunkia.[1] Samoihin aikoihin Kristiinankaupungissa kiellettiin tanssituvat, ja Pietarsaaressa havaittiin parikymmentä vuotta myöhemmin varhaisimmat yöjuoksutapaukset.[2]
1700-luvun ongelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nuorten käytös kehittyi ongelmaksi Suomen maakunnista ensimmäisenä Etelä-Pohjanmaalla isonvihan aikana tai pian sen jälkeen, jolloin eri pitäjistä saatiin tietoja heidän turmiollisina pidetyistä elämäntavoistaan ja käytöshäiriöistään. Nuorten näkyvin liikehdintä liittyi juopotteluun, sakkiutumiseen ja näiden seurausvaikutuksiin: metelöintiin, vallattomuuteen ja ilkivaltaan. Juopottelun lisäksi yöjuoksu, kyläkierto, tanssi, kuokkavierailu sekä korttipelit nähtiin niin vakavina uhkina, että niiden uskottiin järkyttävän sääty-yhteiskunnan perusteita. Esimerkiksi tanssit synnyttivät nuorten ja vanhempien välille ristiriitaa, kun vanhempia ei huolittu mukaan. Vanhempien mielestä liiallisen valvomisen ja huvittelun katsottiin häiritsevän työntekoa ja kirkossakäyntiä, sillä heidän mukaansa aviokelpoisuus tuli pikemminkin osoittaa työnteolla ja ahkeruudella kuin tanssien ja huvitteluin.
Nuorten elämäntapojen muutos isonvihan jälkeen oli ilmausta kollektiivisen uskonnollisuuden osittaisesta murtumisesta, mikä johti entistä suurempaan sekä yhteiskunnalliseen että hengelliseen piittaamattomuuteen. Toisaalta uusi tilanne antoi mahdollisuuksia myös uskonnollisen elämän syventämiseen, mikä näkyi herätys- ja hurmosliikkeiden syntymisenä. Kun ne syyttivät kirkkoa maallistumisesta ja saivat lisäksi Etelä-Pohjanmaalla laajaa kannatusta, joutui papisto osaksi taipumaan heidän vaatimuksiinsa. Siten puhdasoppinen ajattelu ja siihen liittynyt järjestyksenpito korostuivat samaan aikaan, jolloin maallinenkin esivalta nostatti kaunaa viranomaisia kohtaan vihatuilla palkollis- ja sotaväen värväysasetuksillaan.
Myös talouden ja yhteiskunnan muutokset asettivat suuria haasteita sääty-yhteiskunnan mukautumiskyvylle. Isonvihan koettelemusten jälkeen Etelä-Pohjanmaa eli voimakkaan asutuksen kasvun kautta, jolloin väestön määrä kylissä lisääntyi ennätystahtia. Vaikka alueen peltoala eteläisiin lääneihin verrattuna oli jonkin verran keskimääräistä alempi, peltoala henkeä kohden koko ajan lisääntyi suuresta väestönkasvusta huolimatta. Sitä paitsi 1700-luvun loppupuolella uudelleen alkanut kydönpoltto korvasi osaa peltoalasta. Kun maakunta oli vahva voin ja muiden karjataloustuotteiden vientialue, Etelä-Pohjanmaan varallisuustaso alkoi kohota merkittävästi jo pikkuvihan jälkeen.
Taloudellista kehitystä täydensivät maatalouden sivuelinkeinot, ennen kaikkea tervan- ja potaskanpoltto niin, että maakunta kuului 1800-luvun alussa Suomen vauraimpiin seutuihin, jonka samalla voi katsoa siirtyneen esikapitalistisen talousjärjestelmän piiriin. Tähän uuteen ja entistä dynaamisempaan taloudellis-yhteiskunnalliseen tilaan eivät sääty-yhteiskunnan jäykät periaatteet enää soveltuneet samassa määrin kuin ennen, joten niihin oli etenkin nuorison aikaisempaa vaikeampi sopeutua. Näin varsinkin siksi, että elintason nousu antoi mahdollisuuden myös vapaa-ajan vietolle sekä alkavan huvittelukulttuurin kehittymiselle.[3]
Eteläpohjalaisnuorten uudet käyttäytymismallit levisivät jo 1700-luvun jälkipuolella Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalle sekä suureen osaan läntistä ja eteläistä Suomea. Sen sijaan Itä- ja Pohjois-Suomessa vastaavia häiriöitä syntyi vasta 1800-luvulla. Suomen pienissä kaupungeissa esiintyi samanlaisia ongelmia, joskaan ne eivät olleet niin kärjistyneitä kuin maaseudulla.[4] Erikoistapauksen muodosti Turku, jossa ylioppilaiden ylimielisyys, säätytietoisuus ja riehakas elämäntapa herättivät kaupunkilaisissa pahennusta.[5]
Nuorison aktivoituminen ja alkava itsenäistyminen kasvattivat kuilua vanhempaan väkeen niin, että Etelä-Pohjanmaan rahvaan edustajat joutuivat jo 1771 kirjoittamaan valtiopäivävalitukseensa varsin tylyn toteamuksen: vanhempien ja lasten välinen epäsopu on saanut sellaiset mitat, että ensin mainitut olivat yhteenotoista useimmiten selviytyneet vain ”verissä päin ja murskatuin jäsenin”. Toisaalta vapauden aika nosti sekä papiston yhteiskunnallista merkitystä että talonpoikien isäntävaltaa, joten rintamat vanhempien ja nuorten välillä pääsivät kärjistymään. Autonomian ajan alussa senaatin oikeusosastokin joutui toteamaan, että 1700-luvulla syntynyt talonpoikien tapa antaa liian aikaisin talo lapsilleen rasittavaa syytinkiä vastaan oli lisännyt epäsopua, riitoja ja rikoksia.[6]
Turun tuomiokapitulin 1780-luvulla tekemän tutkimuksen mukaan Pohjanmaalla rikottiin erityisesti neljättä käskyä vastaan, minkä uskottiin olevan seurausta huonosta kotikasvatuksesta. Juuri tämän epäkohdan poistamiseksi ja nuorison huvittelukulttuurin hillitsemiseksi puhdasoppinen kirkko, papisto sekä johtavat talonpojat olivat jo pikkuvihan aikoihin ryhtyneet vastatoimiin ja ottaneet käyttöönsä hallinnolliset keinot. Kirkon- ja pitäjänkokouksissa oli laadittu tiukkoja järjestyssääntöjä, ja kirkollisin uhkasakoin oli yritetty estää nuorten turmiollisiksi koetut elämäntavat, mikä oli johtanut kirkkokurin kiristymiseen sekä rangaistuksiin perustuvan kasvatusjärjestelmän voimistumiseen.[7]
Etelä-Pohjanmaan nuorisoväkivalta ja sen syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Järjestyssäännöistä ja kirkollisista rangaistuksista ei ollut pysyvää apua. Nuoret jatkoivat elämöimistään ja jopa aikaisempaa uhmakkaammin, mikä Etelä-Pohjanmaan rintapitäjissä johti niin järjestyksenpidon kuin häiriökäyttäytymisen kierteeseen. Yhtenä lähtökohtana kurin kiristämiselle saattoi olla kuninkaallisen majesteetin Turun tuomiokapitulille 1779 lähettämä kirje, joka väitti, että Suomesta tuli esille paljon vakavia rikoksia. Niitä saattoi yhteen juttuun sisältyä jopa niin monta, että niistä jokainen olisi erikseen ansainnut kuolemantuomion.
Tuomiokapituli tutkitutti kuninkaallisen väitteen, jolloin rikollisuuden todettiin levinneen erityisesti Etelä-Pohjanmaan ydinalueille, mutta osaksi Pohjois-Pohjanmaalle saakka. Kun lisäksi nuorison rauhoittamiseksi kirkkokurikin osoittautui riittämättömäksi, jouduttiin 1770- ja 1780-luvulta alkaen turvautumaan myös maalliseen esivaltaan, jolloin päädyttiin pitäjäkuriin.
Pitäjäkurin perusteella nuoria alettiin sakottaa kihlakunnanoikeuksissa satamäärin, joten yöjuoksu, joka tulkittiin lopulta öiseksi ulkonaliikkumiskielloksi (ks. Ulkonaliikkumiskielto Suomessa), kuokkavierailut, luvattomat tanssit, joutilaisuus, hevosajelut, metelöinti sekä muu vallattomuus kriminalisoitiin. Nuorten mainituista syistä tapahtuneet laajamittaiset käräjätuomiot merkitsivät siten siirtymistä nuoriso-ongelman ajasta nuorisorikollisuuden kauteen. Sen huippukausi osui 1800-luvun puoliväliin, jolloin säädettiin muun muassa ankara Lapuan laki (1843).[8]
Pitäjäkurikaan ei rauhoittanut Etelä-Pohjanmaata. Päinvastoin seurauksena oli väkivallan kasvu, jolloin esiin astuivat puukkojunkkarit. Heidänkin kasvualustansa pohjautui perimmältään pitäjäkuriin ja siitä versonneeseen nuorisorikollisuuteen. Pitäjäkurin ja väkivallan suhde muotoutui nimittäin sellaiseksi, että kun kuria kiristettiin, niin pian sen jälkeen alkoi henkirikollisuuden nousu, ja kun kuri jostain syystä höllentyi, henkirikollisuusluvut alentuivat. Samoin pitäjittäin oli havaittavissa, että mitä ankarampaa kuri oli, sitä enemmän tehtiin henkirikoksia. Vastaavasti lievemmän kurin pitäjissä henkirikoksia tapahtui vähemmän.[9] Kokonaisuudessaan nuorisorikollisuuden ja häjyilyn taustalla oli yhteiskunnallis-taloudellisen murroksen aikaansaama ylisukupolvinen kriisi, jonka viranomaisten johtama pitäjäkuri laukaisi nuorisoväkivallaksi.
Pitäjäkuria ei tiettävästi – mahdollisia yksittäisiä tapauksia lukuun ottamatta – toteutettu Keski-Pohjanmaalla eikä Etelä- ja Länsi-Suomessa. Näissä maakunnissa ei myöskään henkirikollisuus saavuttanut läheskään sellaisia mittasuhteita kuin Etelä-Pohjanmaan tiukan kurin rintapitäjissä. Pitäjäkuri jäi pois käytöstä 1800-luvun lopulla, jonka jälkeen myös alkuperäinen nuoriso-ongelma ja -rikollisuus väistyivät vähitellen taka-alalle.[10]
Nuorison varhaiseen heräämiseen Etelä-Pohjanmaalla vaikutti Ruotsin läheisyys, josta uudet virtaukset levisivät. Ison- ja pikkuvihan venäläismiehitykset kaukana rajan takana veivät esivallalta uskottavuuden nuorten silmissä, mikä kasvatti vastustushalua. Ristiriitaa syntyi myös siitä, että vaurastuva maakunta kulki tervanpolttonsa takia kohti esikapitalistista talousjärjestelmää, joka edellytti omaehtoista yrittäjyyttä kollektiivisen sääty-yhteiskunnan ihanteiden sijasta. Aateliston puuttumisen takia puhdasoppinen papisto ja sitä myötäilevä talonpoikaisto saivat tavallista laajemmat toimintavaltuudet, joten nuoria vastassa olivat vahvat ja yhtenäiset yhteiskunnalliset voimat. Nuorten kamppailu yksilöllisten oikeuksiensa puolesta murensi osaltaan sääty-yhteiskunnan perustaa.[11]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Luukko, Armas, Vaasan historia I. Vaasa 1971, s. 469–472, Sarmela, Matti, Recipro systems of rural society in Finnish-Karelian culture area: with special reference to social intercourse of the youth. Helsinki 1969, s. 222, 239–245, 250.
- ↑ Kallio, Reino, Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Helsinki 2009, s. 14–16,
- ↑ Kallio, Reino, Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto. Tutkimus vuoden 1742 kyläjärjestysohjeen toteuttamisesta. Jyväskylä 1982, s. 17–22. Kallio 2009, s. 28–39, http://tanssi.net/keskustelu/167/171619.html (Arkistoitu – Internet Archive), Kallio, Reino, Eteläpohjalaisen työnteon ja yrittämisen taustahistoria. Eteläpohjalaiset Juuret 2 / 2015, s. 55–60. https://historiatieto.wordpress.com/etelapohjalaisen-tyonteon-ja-yrittamisen-taustahistoria/
- ↑ Kallio 2009, s. 14–28.
- ↑ Ranta, Raimo, Turun kaupungin historia 1600–1721: 2. Turku 1975, s. 808–809.
- ↑ Alanen, Aulis J., Etelä-Pohjanmaan historia IV:1, Vaasa 1948, s. 313, Alanen, Aulis J., Syytinkilaitoksesta Etelä-Pohjanmaalla erityisesti Lapuan oloja silmälläpitäen. Kyrönmaa VII. Helsinki 1950, s. 180–195.
- ↑ Kallio 2009, s. 10–14, 29, 39–41.
- ↑ Lehtinen, Erkki, Suur-Ulvilan historia I. Pori 1967, s. 709–´710, Lehtinen, Erkki, Lapuan historia II. Vaasa 1984, s. 69–80, Kallio 2009, s. 39–55, 111–128.
- ↑ Kallio 2009, s. 156–179.
- ↑ Kallio 2009, s. 151, 177.
- ↑ Kallio 2009, s. 28–39.