Soluviljely

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Viljelyn värjätyt epiteelisolut: keratiini (punainen) ja DNA (vihreä)

Soluviljely tarkoittaa prokaryoottisten tai eukaryoottisten solujen kasvatusta hallituissa olosuhteissa. Soluviljelyn historian kehitys ja menetelmät ovat pitkälti olleet samankaltaisia kuin kudos- ja elinviljelyn.

1900-luvun puoleenväliin mennessä eläinsoluviljely alkoi olla yleinen laboratoriotekniikka,[1] muta idea elävien solulinjojen erottamisesta alkuperäisestä kudoslähteestään keksittiin kuitenkin jo 1800-luvulla.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvulla englantilainen fysiologi Sydney Ringer kehitti suolaliuoksia, joissa oli natrium-, kalium-, kalsium- ja magnesiumkloridia siinä määrin, että eläimen ruumiin ulkopuolella oleva sydän pystyi vielä sykkimään. [3] Vuonna 1885 Wilhelm Roux poisti osan kanasikiön hermostolevyn ja piti sitä lämpimässä suolaliuoksessa muutamaa vuorokautta. Tämä oli kudosviljelyn synty.[4] Ross Granville Harrison, joka työskenteli ensin Johns Hopkinsin yliopiston lääketieteellisessa tiedekunnassa ja sitten Yalen yliopistossa, julkaisi tutkimustensa tulokset vuosina 1907–1910 ja näin loi kudosviljelyn metodiikan.[5]

Soluviljelytekniikat kehittyivät huomattavasti 1940–1950-luvuilla virologiatutkimusten tueksi. Virusten kasvattaminen soluviljelyissä on mahdollistanut niiden jalostamisen rokotteita varten. Jonas Salkin kehittämä poliorokote oli yksi ensimmäisistä sarjavalmisteisista tuotteista, jonka valmistuksessa käytettiin soluviljelytekniikkaa. Tutkijat John Franklin Enders, Thomas Huckle Weller ja Frederick Chapman Robbins kehittivät metodin, jonka avulla he kasvattivat poliovirusta apinan maksan soluviljelmässä. Tämän työn perusteella he voittivat vuonna 1954 Nobelin lääketieteen palkinnon, ja Salk kehitti poliorokotteen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Health Protection Agency Culture Collections ECACC
  • MacLeod, R. A. F. et al. (1999): Widespread intraspecies cross-contamination of human tumour cell lines. International Journal of Cancer 83, sivut 555–563.
  • Masters, John R. (2002): HeLa cells 50 years on: the good, the bad and the ugly. Nature Reviews Cancer 2, sivut 315-319.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. "Cell Culture" Viitattu 19.4.2006. (englanniksi)
  2. "Some landmarks in the development of tissue and cell culture." Viitattu 19.4.2006. (englanniksi)
  3. Ringer's solution Viitattu 11.4.2009. (englanniksi)
  4. "Animals and alternatives in testing." Web Archive 3.2.2004. Viitattu 22.12.2016. (englanniksi)
  5. Schiff, Judith Ann.: "An unsung hero of medical research." Web Archive 2007 (Yale Alumni Magazine). 2.2002. Viitattu 22.12.2016. (englanniksi).