Sinopen taistelu
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
| Sinopen taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Krimin sotaa | |||||||
 Sinopen taistelu, Aleksei Bogoljubovin maalaus vuodelta 1860.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
Sinopen taistelu oli Venäjän keisarikunnan ja Osmanien valtakunnan välinen meritaistelu, joka käytiin Krimin sodan alussa 30. marraskuuta 1853. Taistelussa Venäjän Mustanmeren laivasto tuhosi turkkilaisen laivasto-osaston pohjoisanatolialaisen Sinopen kaupungin satamaan. Iso-Britannia ja Ranska liittyivät sotaan Ottomaanien puolelle suurelta osin tämän taistelun seurauksena.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäjä miehitti Tonavan varren ruhtinaskunnat vuonna 1853 ja vaati osmaneja tunnustamaan Venäjän keisarin kaikkien Turkin valtakunnassa asuvien kristittyjen suojelijaksi. Neuvottelut eivät tuottaneet tulosta, ja sotatoimet alkoivat 4. lokakuuta 1853. Iso-Britannia ja Ranska pelkäsivät Venäjän vaikutusvallan kasvua. Tästä syystä Iso-Britannia vaati Venäjää sotimaan vain puolustuksellisesti ja varaavansa itselleen oikeuden interventioon Venäjän toimiessa toisin. Ranskan ja Ison-Britannian laivasto-osastot saapuivat Konstantinopolin lähettyville.
Sodan alussa turkkilaiset hyökkäsivät sekä Tonavalla, että Kaukasuksella. Tonavan rintamalla tilanne oli venäläisillä hallussa, mutta Kaukasuksen rintamalla Turkin armeija eteni voimakkaasti. Turkkilaiset alkoivat huoltamaan Georgiaan edenneitä joukkojaan meritse. Tilanteen vaikeutumisen vuoksi Venäjän Mustanmeren laivaston itäisen osaston komentaja amiraali Pavel Nahimov komennettiin estämään tämä.
Nahimovin laivasto-osasto löysi 23. marraskuuta turkkilaisen laivasto-osaston Sinopen satamasta. Myrskyn jäljiltä Nahimovilla oli vain kolme 84-tykkistä linjalaivaa ja yksi fregatti. Sinopessa oli puolestaan seitsemän fregattia, kolme korvettia ja kaksi höyrylaivaa rannikkotykistön suojaamina. Nahimov lähetti fregatin hakemaan vahvistuksia ja saartoi sataman linjalaivoillaan. Marraskuun loppuun mennessä saapui vahvistukseksi vara-amiraali Fjodor Novosiliskin komentama osasto, joka koostui kolmesta 120 tykin linjalaivasta ja kahdesta fregatista. Tällöin Nahimov upseereineen päätti hyökätä satamaan, ennen mahdollisia turkkilaisten vahvistuksia tai brittien interventiota.
Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nahimov hyökkäsi satamaan kahdessa jonossa ja sijoitti ankkuroi aluksensa niin, että turkkilaiset laivat olivat venäläislaivojen ja rannikkotykistön pattereiden välissä. Tällöin rannikkotykistö ei voinut ampua vaarantamatta omia laivojaan. Samalla venäläisten ohilaukauksetkin aiheuttivat vahinkoa viholliselle, sillä ne lensivät kaupunkiin tai tykistöpattereihin.
Venäläiset käyttivät uusia räjähtäviä kranaatteja tykeissään. Ne juuttuivat alusten puurakenteisiin ja räjähtivät aiheuttaen tulipaloja ja suuria reikiä. Vain yksi turkkilainen alus, englantilaisen Adolphus Sladen komentama höyrylaiva Taif, pääsi pakoon. Loput turkkilaiset laivat joko paloivat, räjähtivät tai katkaisivat ankkurikaapelinsa ja ajautuivat rantaan uppoamisen estämiseksi. Noin 2 700–3 000 turkkilaista kuoli taistelussa. Venäläisten tappiot olivat vain 38 kuollutta ja 240 haavoittunutta, eikä yhtään menetettyjä laivoja.
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taistelun seurauksena brittimedia ja julkinen mielipide vaativat sotaan liittymistä. Heidän mielestään Venäjä ei ollut totellut brittien vaatimusta puolustuksellisesta sodasta. Lisäksi taistelua pidettiin loukkauksena kuninkaallisen laivaston kunnialle, sillä sen laivasto-osasto oli saapunut Bosporinsalmeen suojelemaan turkkilaisia. Sinopen taistelun seurauksena Ranska ja Iso-Britannia julistivat sodan Venäjälle.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Curtis, John Shelton: Russia's Crimean War, Duke University Press, North Carolina, 1979.
- Figes, Orlando: Crimea, the Last Crusade, Penguin Books, London, 2011.