Reinin Lähetysseura

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Reinin Lähetysseura oli saksalainen luterilainen lähetysseura. Se perustettiin, kun kolme saksalaista evankelista lähetysseuraa yhdistyi 23. syyskuuta 1828. Nämä olivat Elberfeldin, Barmenin ja Kölnin lähetysseurat. Vuonna 1971 tämä lähetysseura ja Bethelin Lähetysseura yhdistyivät saaden nimekseen Vereinte Evangelische Mission eli ‘yhdistynyt evankelinen lähetysseura’.

Suomen Lähetysseuran työn aloittaminen vuonna 1870 Ambomaalla nykyisessä Namibiassa tapahtui yhteistyössä Reinin Lähetysseuran kanssa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elberfeldin lähetysseuran perustivat Elberfeldin reformoidut ja luterilaiset papit vuonna 1799. Barmenin lähetysseura perustettiin Barmenissa 30. tammikuuta 1818. Se oli aluksi Baselin lähetysseuran haaraosasto. Tätä osastoa johti apupappi Wilhelm Leipoldt. Aluksi Barmenin lähetys ylläpiti lähetyskoulua, jonka jälkeen opintoja oli mahdollista jatkaa Baselissa. Vuonna 1825 Barmenin koulusta tuli itsenäinen seminaari. Kölnin ja Weselin lähetysseurat perustettiin vuonna 1822.

Vuonna 1828 Elberfeldin, Barmenin ja Kölnin lähetysseurat Preussin Reinin provinssissa yhdistyivät Reinin Lähetysseuraksi. Yhdistyminen tapahtui ”puolueettomalla maaperällä” Mettmannissa, seurakuntapastori Müllerin pappilassa.[1] Samana vuonna tämä uusi lähetysseura lähetti ensimmäiset lähetyssaarnaajansa Etelä-Afrikkaan. Reinin Lähetyksellä oli hyvät suhteet Lontoon Lähetysseuraan, samoin kuin Hollannin Itä-Intian kauppakomppaniaan.

1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla perustettiin vielä Markin kreivikunnan (1831) ja Tecklenburg-Oberlingenin lähetysseurat, jotka kannattivat Reinin lähetystä. Myös 40 synodia keräsi rahaa sen toimintaa varten, näiden joukossa Ravensbergin Lähetys- ja avustusyhdistys, joka perustettiin 1913, samoin kuin Mettmannin, Wülfrathin ja sen ympäristön lähetysseura.[2] Näiden seurojen lahjoituksilla rahoitettiin 117 lähetysaseman ja 683 sivuaseman, 839 koulun ja kahden sairaalan toimintaa ja kolmen klinikan. Sairaalat sijaitsivat Itä-Kiinan Tungkunissa ja Sumatran Pea Radjassa.[3]

Tämän lisäksi Reinin lähetyksellä oli koulutuslaitokset sekä hallinto Barmenissa ja lähetyksen orpokodit Gütersloh’ssa (1880), Bad Kreuznachissa (1911) ja Mettmannissa (1893–1928) ja Kaiserswerthissä (vuodesta 1928 alkaen).[4]

Reinin lähetyksen harteilla oli myös entisten lähetyssaarnaajien ja heidän perheenjäsentensä elättäminen, osittain niin, että nämä asuivat ns. Lähetystaloissa, joita oli mm. Mettmannissa.[4][5]

Lähetystyö Eteläisessä Afrikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reinin lähetys perusti ensimmäisen lähetysasemansa Kapin koloniaan vuonna 1829. Sille annettiin nimeksi Wuppertal (samanniminen kaupunki perustettiin Saksaan vasta yli 100 vuotta myöhemmin). Sieltä käsin tämä lähetysseura ulotti toimintaansa pohjoiseen, alueille, joita eivät eurooppalaiset vielä olleet asuttaneet. Ne tultiin myöhemmin tuntemaan Saksan Lounais-Afrikkana. Alkuasukaskansat olivat usein sodassa keskenään, ja kun lähetyssaarnaajat yrittivät välittää rauhaa näiden välille, näiden kansojen hallitsijat alkoivat pitää lähetyssaarnaajia hyödyllisinä omien tavoitteittensa kannalta. Myöhemmin, herero- ja namakansojen kansanmurhan aikaan Reinin lähetyksen lähetyssaarnaajat yrittivät välittää rauhaa näiden kansojen ja saksalaisen siirtomaavallan välille.

Vuonna 1918 Saksa menetti siirtomaansa. Lähetystyö kuitenkin jatkui edelleen. Kun Reinin Lähetysseura vetäytyi Etelä-Afrikasta, sen jäljellä olleet lähetysasemat luovutettiin yhdelle Etelä-Afrikan reformoiduista kirkoista. Poikkeuksena oli Wupperthal, joka luovutettiin vuonna 1965 Määriläiselle Lähetysseuralle, joka tunnetaan myös Herrnhutilaisena lähetyksenä.

Reinin lähetyksen työtä jatkaa Namibiassa Evangelical Lutheran Church in the Republic of Namibia.

Lähetystyö Uudessa Guineassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1887 lähtien Reinin lähetys teki työtä myös Uudessa Guineassa, joka tunnettiin tuolloin nimellä Keisari Wilhelmin maa. Myös katolinen kirkko aloitti lähetystyön siellä vuonna 1895. Reinin lähetyksen työ keskittyi lähinnä Astrolabe Bayn seutuun Madangin maakunnassa. Siellä sillä oli ennen ensimmäistä maailmansotaa noin tusinan verran kouluja, joissa oli noin 500 oppilasta. Vuonna 1913 miespuolisia lähetyssaarnaajia oli yhdeksän, ja lisäksi oli yksi käsityöläisveli sekä kahdeksan naispuolista lähetystyöntekijää. Heillä oli noin 100 käännynnäistä.

Neuendettelsaun Lähetysseura, joka oli aloittanut tuolla alueella työnsä vain vuotta aiemmin Finschhafenissa, oli paljon menestyksekkäämpi kuin Reinin lähetys. Viimeksi mainittu kärsi monia menetyksiä, etenkin ensimmäisinä vuosina: 20 lähetyssaarnaajaa kuoli; näistä kaksi kuoli paikallisten asukkaiden hyökkäyksissä.

Lähetyskentät ensimmäiseen maailmansotaan mennessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoteen 1913 mennessä Reinin lähetys oli lähettänyt lähetyssaarnaajia Kapmaalle, Lounais-Afrikkaan, Hollannin Itä-Intiaan (nykyiseen Indonesiaan) Borneon, Sumatran, Niasin saarille ja Mentawain saaristoon sekä Engganon saarelle, Kiinaan Kantonin maakuntaan sekä Saksan Uuteen Guineaan eli Keisari Wilhelmin maahan. Vuoden 1913 alussa lähetyssaarnaajia oli 207, joista pappeja 166 ja muissa ammateissa toimineita (lääkäreitä, opettajia, maanviljelijöitä) 19 sekä naimattomia naisia 22 sekä 154 lähetyssaarnaajien puolisoa, so. naisia.[6]

Lähetystyö Natsi-Saksan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosien 1933 ja 1945 välillä niin sanottu Kolmas valtakunta aiheutti suuria ongelmia Reinin lähetykselle. Se piti etäisyyttä Saksan kristityt –nimiseen painostusjärjestöön eikä suostunut integroitumaan Valtakunnankirkkoon. Sen sijaan se suuntautui Tunnustukselliseen kirkkoon. Jo toiseen maailmansotaan mennessä Reinin lähetyksen työ oli kärsinyt huomattavasti, ja Saksan romahdus sodassa tuotti lisää ongelmia.

Saksan protestanttisten lähetysten yhdistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1971 Reinin Lähetysseura ja Bethelin Lähetysseura yhdistyivät muodostaen Vereinte Evangelische Missionin eli ‘yhdistyneen evankelisen lähetysseuran’. Bethelin Lähetysseura oli vuodesta 1887 lähtien tehnyt työtä Dar es Salaamissa, nykyisessä Tansaniassa.[7][8] Se on vuodesta 1996 lähtien kuulunut järjestöön nimeltä United Evangelical Mission (UEM), johon kuuluu 34 itsenäistä kirkkoa Afrikasta, Aasiasta ja Saksasta.

Jälkivaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkistot ja museosäätiö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

VEM:n arkistot ja museo sijaitsevat Saksan Wuppertalissa. Ne ovat avoinna yleisölle. Etnologinen museo remontoitiin vuonna 2013. Se sijaitsee teologisen seminaarin yhteydessä.

Museosäätiö myöntää apurahoja opintoja ja tutkimusta varten. Opintoapurahat ovat suuruudeltaan 500 euroa ja tutkimusapurahat 1000 euroa.

Hautausmaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alabarmenin hautausmaalla on erityinen osa, joka on varattu Reinin lähetyksen työntekijöitä varten.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ludwig von Rohden: Geschichte der Rheinischen Missions-Gesellschaft. Barmen 1856. (2., umgearb u. vervollst. Ausgabe. Barmen 1871; 3. Ausg. in zwei Teilen Barmen 1888)
  • August Hanke: Die Rheinische Mission in Kaiser-Wilhelms-Land, 1908, 3. Auflage, durchgesehen und ergänzt von. A. Hanke.
  • Albert Hoffmann: Missionsarbeit unter primitiven Völkern. Berlin 1911.
  • Georg Kunze: Im Dienste des Kreuzes auf ungebahnten Pfaden, Barmen 1897, 3rd edition 1925.
  • Edmund Kriele: Das Kreuz unter den Palmen. Die Rheinische Mission in Neu-Guinea, Barmen 1927.
  • Albert Hoffmann: Lebenserinnerungen eines Rheinischen Missionars, 2 Bände, Wuppertal-Barmen 1948-1949.
  • W. Berner: Rheinische Missionsgesellschaft (RMG), in Religion in Geschichte und Gegenwart (RGG), 5. vol., Tubingen 1961, p. 1083.
  • Bade, K.J., Colonial Missions and Imperialism: the background to the fiasco of the Rhenish Mission in New Guinea, Australian Journal of Politics & History, 21:2 (1975), pp. 73–94.
  • K.-J. Bade: Colonial Missions and Imperialism: The Background to the Fiasco of the Rhenish Mission in New Guinea, in: John A. Moses — Paul M. Kennedy (eds.): Germany in the Pacific and Far East, 1870–1914, Brisbane 1977.
  • Gustav Menzel: Die Rheinische Mission. Aus 150 Jahren Missionsgeschichte. Verlag der Vereinigten Evang. Mission, Wuppertal 1978, ISBN 3-921900-00-X.
  • Hermann Reiner: Beginnings at Madang — The Rhenish Mission, in: Herwig Wagner/Hermann Reiner (eds.): The Lutheran Church in Papua New Guinea. The first Hundred Years 1886–1986, Lutheran Publishing House: Adelaide 1986, Second revised ed. 1987, ISBN 0-85910-382-X, pp. 99–139.
  • Bade, Klaus J.: Die Rheinische Mission in "Kaiser-Wilhelms-Land" (Deutsch-Neuguinea). In: Wagner, Wilfried (Editor) : Strukturwandel im Pazifischen Raum. Bremen: Übersee-Museum Bremen; 1988: 219–244.
  • Heinz Schütte: Der Ursprung der Messer und Beile. Gedanken zum zivilisatorischen Projekt rheinischer Missionare im frühkolonialen Neuguinea. Abdera Verlag, Hamburg 1995, ISBN 3-934376-01-0.
  • Paul B. Steffen: Missionsbeginn in Neuguinea. Die Anfänge der Rheinischen, Neuendettelsauer und Steyler Missionsarbeit in Neuguinea. (Studia Instituti Missiologici S.V.D. - 61) Steyler Verlag, Nettetal 1995, ISBN 3-8050-0351-X.
  • Nicole Glocke: Zur Geschichte der Rheinischen Missionsgesellschaft in Deutsch-Südwestafrika unter besonderer Berücksichtigung des Kolonialkrieges von 1904 bis 1907. Brockmeyer, Bochum 1997, ISBN 3-8196-0548-7.
  • Kurt Panzergrau: Die Bildung und Erziehung der Eingeborenen Südwestafrikas durch die Rheinische Missionsgesellschaft von 1842–1914. Ein Beitrag zur Beziehung von Pädagogik und Kolonialismus. Akademischer Verlag, München 1998, ISBN 3-932965-11-6.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Missionar A. Schneider: Die Töchterkiste zu Mettmann. Teoksessa: Unsere Gemeinde. Gemeindebrief der Ev. Kirchengemeinde Mettmann, Nr. 11/12, 1965, s. 2 f.
  2. Vierundachtzigster Jahresbericht der Rheinischen Missionsgesellschaft vom Jahre 1913. Barmen, Mai 1914, s. 182 f.
  3. Reinin lähetyksen 84. vuosikertomus, 1913, s. 168 ff.
  4. a b A. Schneider, s. 2.
  5. Reinin lähetyksen 84. vuosikertomus, s. 144 ff.
  6. Die Rheinische Missionsgesellschaft, Ein Merkblatt für ihre Freunde auf das Jahr 1914.
  7. nach Bethel-Chronik (Zugriff Juni 2011)
  8. Ulrich van der Heyden: Bethel-Mission, s. 1377. Religion in Geschichte und Gegenwart, Handwörterbuch für Theologie und Religionswissenschaft. Stuttgart: Hans Dieter Betz u.a., 2008. ISBN 978-3-8252-8401-5. (saksaksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Reinin Lähetysseura.