Reijo Nikkilä

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Reijo Nikkilä (s. 22. joulukuuta 1939) on suomalainen toimittaja ja dokumentaristi. Hän toimi Yleisradion kirjeenvaihtajana Moskovassa, ja tuli tutuksi 1970- ja 1980-luvuilla radion uutislähetyksistä. Myöhemmin hän siirtyi televisioon ja on ohjannut dokumenttielokuvia. Nikkilä on julkaissut myös kirjoja, muun muassa suomalaisista sotavangeista Venäjällä.

Elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisvaiheet ja opiskelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikkilä syntyi talvisodan aikana Kärkölässä[1]. Hän siirtyi kansakoulusta oppikouluun, entiseen Kannaksen yhteislyseoon, joka oli siirretty sodan jälkeen Terijoelta Lahteen. Siellä hän aloitti venäjän opiskelun pitkänä kielenä. Vuonna 1958 hän aloitti opinnot Neuvostoliitossa, Leningradissa. Hän opiskeli venäjän kieltä ja kirjallisuutta UNESCOn stipendiaattina ryhmässä, johon hänen lisäkseen kuului mm. Mikko Niskanen.

Nikkilä on kuvannut tuota aikaa seuraavasti:[2]

»Se oli suotuisa aika tulla Neuvostoliittoon. Stalin-kultin purkamisen jälkeen elettiin maan ensimmäistä perestroikaa, niin sanottua suojasäätä. Mutta kukaan ei puhunut Stalinin vainoista.»

Nikkilä oli tuon opiskeluvuotensa aikana kihloissa erään ukrainalaisen Tamara-nimisen naisen kanssa, mutta kihlattu katosi yht’äkkiä. Myöhemmin Nikkilä sai tältä kirjeen, jossa tämä kertoi joutuneensa karkotetuksi Kirgisiaan. Nikkilä on varma, että karkotuksen syy oli suhde ulkomaalaiseen mieheen.[2]

Toimittajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1966 Nikkilä aloitti työt kääntäjä- toimittajana Neuvostoliiton uutistoimisto TASSin Helsingin toimistossa, mutta jätti työnsä kahden vuoden kuluttua protestiksi Prahan kevään tapahtumille. Prahan kevään tapahtumia hän myös dokumentoi ääninauhurin ja kameran avulla, koska sattui olemaan tuolloin Prahassa opintomatkalla.[3] Noista materiaaleista Nikkilä koosti myöhemmin dokumentin Praha 21.8.1968, joka esitettiin vuoden 2015 Docpoint-festivaalilla.

Suomeen palattuaan Nikkilä siirtyi Yleisradion palvelukseen. Hän leppyi kuitenkin kommunismille ja liittyi 1970-luvun alussa uudelleen Suomen kommunistisen puolueen jäseneksi. “Sitä on vaikea selittää itsellekin.”[2] Nikkilä kuitenkin protestoi Neuvostoliiton toimia äänekkäästi mm. lehtiartikkeleissa, minkä takia hän ei saanut useaan vuoteen viisumia Neuvostoliittoon [4] eikä häntä nimitetty Moskovan kirjeenvaihtajaksi ennen kuin vasta vuonna 1977, mistä lähtien hän toimi kymmenen vuoden ajan Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtajana.

Nikkilä oli Suomen kommunistisen puolueen jäsen 1960-luvulta 1980-luvulle asti, joskin välissä oli myös parin vuoden tauko Prahan kevään tapahtumien vuoksi.[5]

Dokumentaristina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1987 Nikkilä siirtyi täysipäiväisesti tekemään dokumenttielokuvia niin ikään Yleisradiolle. Hän ikuisti ja kuvasi monia ajankohtaisia tapahtumia, kuten vuonna 1991 elokuun vallankaappausyritystä vastaan nousseita kansalaisaktivisteja Moskovan kaduilla [6]. Tästä materiaalista syntyi kansainvälistäkin huomiota saanut dokumentti elokuva Elokuun Vallankumous (The August Revolution)[7].

Nikkilä jatkoi runsaasti arvostusta saaneiden dokumenttielokuvien tekemistä Yleisradion Itäprojektissa. Venäläisen rock-musiikin harrastajien keskuudessa Nikkilä on tunnettu siitä, että vuonna 1987 hän tuli kuvanneeksi sittemmin supertähteyteen kohonneen rock-yhtye Kinon esiintymistä Moskovassa. Nauha on liki ainoa hyvälaatuinen kuvaus yhtyeestä ennen sen suursuosiota.

Muu toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikkilä on kirjoittanut lukuisia artikkeleita lähinnä Venäjään ja Neuvostoliittoon liittyen. Hän on myös toiminut kääntäjänä. Hänen käännöksensä Bratislavan miehitystä käsittelevästä slovakkikirjailija Ladislav Mňačkon teoksesta Siedma noc, Seitsemäs yö, julkaistiin vuonna 1968.

Nikkilä jäi eläkkeelle vuonna 2001, mutta on jatkanut tutkimus- ja julkaisutoimintaansa sen jälkeenkin. Vuonna 2002 hän julkaisi yhdessä Teuvo Alavan ja Dmitry Frolovin kanssa kirjan "Rukiver! Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa", joka jatkoi Nikkilän samasta aiheesta aiemmin tekemän tv-dokumentin herättämää keskustelua. Kirjassa julkaistiin 3 800 nimen matrikkeli suomalaista sotavangeista.[8] Kirjan julkaisemisen jälkeenkin Nikkilä on osallistunut aiheeseen liittyvään tutkimukseen sekä matrikkelin päivittämiseen.[9] Vuonna 2000 hän teki tv-dokumentin myös venäläisistä sotavangeista Suomessa.[10]

Nikkilä on myös näytellyt muutaman sivuosan muiden elokuvissa.[11]

Nikkilä on saanut valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuosina 1993 ja 2001.

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ladislav Mňačko : Seitsemäs yö ; slovakiankielisestä julkaisemattomasta alkuperäiskäsikirjoituksesta Siedma noc suom. ja jälkipuheella varustanut Reijo Nikkilä. Gummerus, Jyväskylä 1968.
  • Kari Tapiola : Prahan vuodenajat : Tšekkoslovakian tapahtumat 21.8.1968-21.8.1969 ; teokseen sisältyvät dokumentit suom. Reijo Nikkilä ja Kari Tapiola. Huutomerkki-sarja. Tammi 1969.

Tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lumilapio-palkinto 2001, TV1:n dokumenttitoimituksen elokuvasta ”Suomalaiset sotavankileirien saaristossa”.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]