Randolph Churchill

Lordi Randolph Churchill vuonna 1883

Randolph Henry Spencer-Churchill (13. helmikuuta 1849 Lontoo – 24. tammikuuta 1895 Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta) oli brittiläinen aatelinen ja poliitikko, joka tunnetaan oman uransa lisäksi poikansa Winston Churchillin vuoksi. Myös hänen pojanpoikansa oli nimeltään Randolph Churchill, ja myös tämä toimi parlamentinedustajana. Myös hänen isänsä oli poliitikko.

Randolp Churchill oli konservatiivien parlamentinedustajana ensin Woodstockin vaalipiiristä vuosina 1874–1885 ja sen jälkeen Paddington Southista 1885–1894.

Hän oli Intian asioista vastaava ministeri (Secretary of State for India) vuosina 1885–1886, sen jälkeen tuli 37-vuotiaana valituksi parlamentin alahuoneen puheenjohtajaksi vuonna 1886 ja valtiovarainministeri (Chancellor of the Exchequer) lordi Salisburyn johtamassa hallituksessa saman ajan. Hän näytti olevan varma ehdokas pääministeriksi, mutta erosi joulukuussa 1886 talousarvioehdotusta käsiteltäessä, kun armeija vaati itselleen yhä lisää julkista rahoitusta. Ero hallituksesta ilman kuningatar Viktorian suostumusta päätti Churchillin poliittisen uran vuonna 1887.

Suku ja koulutus

Nuori lordi Randolph Churchill 1860-luvulla

Hänen vanhempansa olivat Marlborough’n 7. herttua, Irlannin varakuningas John Spencer-Churchill (1822–1883) ja lady Frances Anne Emily Vane (1822–1899), joka oli Londonderryn 3. markiisin tytär.

Hän oli yhdestätoista lapsesta kolmanneksi vanhin poika. Hänen vanhimmasta veljestään George Charles Spencer-Churchillista (1844– 1892) tuli Marlborough'n 8. herttua ja muut veljet kuolivat jo lapsina. Hänellä oli kuusi sisarta, jotka avioituivat aatelisten tai upseerien kanssa.

Hän sai varhaiskasvatuksensa kotona ja Mr. Taborin valmistavassa koulussa Cheamissa. Tammikuussa 1863 hän meni oppilaaksi Eton College sisäoppilaitokseen, jossa hän kävi koulua heinäkuuhun 1865 asti. Hän ei ollut erityisen muista erottuva koulutyössä tai joukkueurheilussa Etonissa; hänen aikalaisensa kuvailevat häntä eläväiseksi ja melko kurittomaksi nuoreksi nuoreksi pojaksi. Lokakuussa 1867 hän aloitti opinnot Merton Collegessa Oxfordissa. Hän piti huvituksista ja piti yllä Oxfordissa jo lapsuudessa alkanutta urheilun harrastustaan, jonka hän säilytti läpi elämänsä. Mutta hän myös opiskeli jonkin verran ahkerasti ja suoritti tutkinnon toiseksi korkeimmalla arvosanalla oikeustieteessä ja nykyhistoriassa vuonna 1870.

Poliittinen ura

Vuonna 1874 hänet valittiin konservatiivien edustajaksi alahuoneeseen vaalipiirinään Woodstock voittamalla George Brodrickin, Merton Collegen jäsenen ja myöhemmän rehtorin. Hänen neitsytpuheensa, jonka hän piti ensimmäisessä istunnossaan, ei tehnyt vaikutusta alahuoneessa.

Vuoteen 1880 asti hän käytti satiirista puhetaitoaan Beaconsfieldin jaarli Benjamin Disraelin konservatiivihallitusta vastaan. William Ewart Gladstonen liberaaliministerikaudella vuosina 1880–1885 hän liittyi kolmen muun konservatiivin – sir Henry Drummond Wolffin, John Eldon Gorstin ja Arthur James Balfourin – joukkoon muodostaen puolueen, joka tunnettiin nimellä Neljäs puolue ja joka kannatti näkemyksiä, jotka julistettiin "torydemokratiaksi".

Toimittuaan isänsä, Irlannin varakuningas John Spencer-Churchillin epävirallisena yksityissihteerinä vuosina 1876–1880 Churchill oli erityisen kiinnostunut Irlannin ongelmasta. Vaikka hän vastusti Irlannin kansallista itsehallintoa, hän kannatti paikallista itsehallintoa ja syytti lyhytnäköisiä brittivirkamiehiä 1880-luvun Irlannin kriisistä. Konservatiivipuolueen enemmistö oli samaa mieltä liberaalihallituksen Irlantia kohtaan harjoittamasta pakkopolitiikasta, mutta lordi Randolph antoi Charles Stewart Parnellin johtamien irlantilaisten nationalistien ymmärtää, että konservatiivit vastustaisivat pakkoa vastineeksi irlantilaisten äänistä vuoden 1885 vaaleissa. Sanottiin, että liberaalit pakkosiirtyivät itsehallintoon tämän lupauksen kumoamiseksi.

Koko tämän ajanjakson ajan Churchill pyrki luomaan uuden konservatismin, jolla olisi todella kansan suosiota, ja varmistamaan vallan puolueen keskusjärjestön tavallisille vaalipiiriedustajille. Vanhemmat konservatiivijohtajat, erityisesti Robert Cecil, Salisburyn 3. markiisi, hylkäsivät hänen lähestymistapansa, ja puolue hajosi vuonna 1884 Churchillin valinnan jälkeen konservatiivien kansallisen liiton (National Union of Conservative Associations) puheenjohtajaksi.

Sekä lordi Salisbury että Churchill tekivät kuitenkin myönnytyksiä, ja yhdistynyt puolue voitti luottamuslauseen kesäkuussa 1885, ja Salisburystä tuli pääministeri. Intian asioiden ulkoministeriksi nimitetty Churchill, joka oli hyökännyt brittiläistä imperialismia vastaan ​​Egyptissä ja muualla, määräsi kolmannen anglo-burmalaisen sodan alkavaksi marraskuussa 1885, mikä johti koko Burman (Myanmarin) liittämiseen Britanniaan. Hän jätti virkansa Salisburyn kanssa 1. helmikuuta 1886 sen jälkeen, kun konservatiivien ja irlantilaisten nationalistien välinen välirikko johti siihen, että konservatiivit menettivät suurimman osan irlantilaisen blokin äänistä alahuoneessa.

Kun konservatiivit palasivat valtaan 25. heinäkuuta 1886, Robert Salisbury nimitti Churchillin valtiovarainministeriksi ja alahuoneen johtoon. Ilmeisesti haluten olla hallituksen varsinainen johtaja Churchill vieraannutti useimmat kollegansa. Koska hän ei kyennyt saamaan aikaan sovintoa, Salisbury odotti Churchillin voittavan itsensä. Hän teki niin ensimmäisen budjettinsa kanssa, joka, koska se alensi palvelusarvioita, oli sotaministeri W. H. Smithille mahdoton hyväksyä. Churchill lähetti Salisburylle eronpyynnön 20. joulukuuta 1886. Eronpyyntö oli ehdollinen pääministerin valinnalle valtiovarainministeriön ja sotaministeriön politiikan välillä. Kun pääministeri tuki Smithiä, Churchill julkaisi eronpyynnön lontoolaisessa The Times -lehdessä 23. joulukuuta 1886. Hän on ehkä odottanut kansan puolustavan vastustusta, mutta sitä ei kuultu; koska budjettikiista oli pidetty salassa, yleisö piti hänen toimintaansa turhana.

Avioliitto ja lapset

Lordi Randolph Churchill ja lady Randolph, Jennie Jerome vuonna 1874

Rudolph Churchill avioitui 14. tai 15. huhtikuuta [toisen lähteen mukaan tammikuussa] 1874 Britannin suurlähetystössä Pariisissa aikansa häikäisevän kaunottaren Jeanette 'Jennie' Jeromen (1854–1921) kanssa, joka oli kotoisin Brooklynistä New Yorkista, amerikkalaisen miljonäärin ja pörssikeinottelija Leonard W. Jeromen ja Clarissa Hallin neljästä tyttärestä toiseksi vanhin.

He tapasivat purjehdusregatassa Wightin saarella 12. elokuuta 1873, jossa Walesin prinssi, tuleva kuningas Edvard VII oli esitellyt heidät toisilleen. Jenniellä ja Walesin prinssillä oli ollut suhde vuosina 1870–1872. Vaikka Randolph ja Jennie kihlautuivat kolmen päivän kuluessa ensitapaamisestaan, avioliiton solmiminen viivästyi kuukausia, koska heidän vanhempansa riitelivät avioliiton ehdoista. Aluksi liittoa vastustaneet Spencer-Churchillit suostuivat heti, kun Jeromet lupasivat tyttärelleen 250 000 dollarin myötäjäiset.

Heille syntyi kaksi lasta:

• Winston Leonard Spencer-Churchill (30. marraskuuta 1874 – 24. tammikuuta 1965)

• John 'Jack' Strange Spencer-Churchill (4. helmikuuta 1880 – 23. helmikuuta 1947), lähti sotilasuralle ja yleni majuriksi asti ensimmäisessä maailmansodassa, vuodesta 1921 lähtien liike-elämässä. Avioitui 1908 lady Gwendoline Theresa Mary "Goonie" Bertien (1885–1941) kanssa, joka oli Montagu Bertien, Abingdonin 7. jaarlin ja Gwendoline Mary Dormerin tytär. Heille syntyi kolme lasta.

Viimeiset vuodet

Randolph Churchill sairasti jo vuonna 1874 saamaansa, aina aivoihin asti levinnyttä kuppaa, [jota vuonna 1911 vielä nimitettiin "yleishalvaukseksi"] ja hitaasti edennyt tuskallinen sairaus leimasi hänen viimeisiä vuosiaan. Vaikka hän pysyi parlamentin jäsenenä kuolemaansa saakka, hän omisti aikansa lähinnä kilpahevosille.

Hän oli innokas hevosurheilun kannattaja ja voitti vuonna 1889 Oaks-kilpailun omistamallaan tammalla nimeltä Abbesse de Jouarre. Vuonna 1891 hän matkusti Etelä-Afrikkaan hoitamaan terveyttään sekä rentoutumaan. Hän matkusti muutaman kuukauden ajan Kapmaan siirtokunnissa Transvaalissa ja Rhodesiassa tehden muistiinpanoja maiden politiikasta ja taloudesta, ampuen leijonia ja tallentaen vaikutelmiaan lontoolaiselle sanomalehdelle lähettämiinsä kirjeisiin, jotka myöhemmin julkaistiin uudelleen nimellä "Men, Mines and Animals in South Africa". Hän palasi kotiin uudella energialla ja heittäytyi vuoden 1892 vaaleissa jälleen kerran puolueiden väliseen kilpailuun, vanhalla tarmollaan. Hänen parlamenttipaikkansa South Paddingtonissa oli varma, mutta hän oli aktiivinen vaaliforumeilla, ja kun parlamentti kokoontui, hän palasi opposition etupenkkiin ja otti jälleen johtavan osan keskustelusta hyökäten Willian Ewart Gladstonen toista itsehallintolakia vastaan ​​erityisen energisesti. Mutta pian kävi ilmi, että taudin leviäminen oli heikentänyt hänen voimiaan.

Hän sai vain vaivoin pidettyä koossa parlamentissa pitämänsä puheenvuorot jo vuonna 1893, hänellä oli vaikeuksia lausua sanoja oikein ja hänen kätensä olivat välillä tunnottomat. Hän alkoi saada aiheettomia raivokohtauksia. Viimeinen puheenvuoro kesäkuussa 1894 oli täysi katastrofi, koska hän ei pystynyt enää puhumaan kunnolla. Vielä kesäkuun lopulla, lääkäreitten määräämää täydellistä lepoa uhmaten, aloitettiin vaimon ja lääkärin kanssa maailmanympärysmatka Yhdysvaltojen kautta Kanadaan, Japaniin, Singaporeen ja Intiaan, jonka toivottiin parantavan hänen terveyttään, mutta Bombayssa hän heikkeni merkittävästi. Joulukuussa 1894 hänet oli pikaisesti tuotava takaisin kotiin Aleksandriasta, jossa hän oli vaipunut koomaan, joka jatkui koko kotimatkan ajan.

Hän kuoli 45-vuotiaana kotonaan Grosvenor Squarella Lontoossa 24. tammikuuta 1895.

Randolph Churchillin kuoleman jälkeen pidettiin Westminster Abbeyssä muistojumalanpalvelus.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Randolph Churchill Wikimedia Commonsissa